Amerikan muita asukkaita

Viikko sitten Yle femmalla tuli dokumentti Requiem for American dream, jossa kielitieteilijä ja kansalaisaktivisti, maailmalla erittäin tunnettu intellektuelli Noam Chomsky kertoi ajatuksiaan ei vain USA:n, vaan koko maailman muutoksesta. Chomsky on 87-vuotias ja edelleen aktiivinen. 

Lähes kaksituntisessa ohjelmassa hän ehti kertoa yksinkertaisesti ja selkeästi miten suuryritykset, markkinat ja liike-elämä vaikuttavat USA:n politiikkaan, kuten kansalaisyhteiskuntaan, ammattijärjestöihin, oikeuslaitokseen, ihmisoikeuksiin, ilmastomuutokseen. Pieni yksityiskohta jäi mieleeni: Chomsky totesi nuorten kuluttavan aikaansa kauppakeskuksissa, minkä hän näki konsumerismin riemuvoittona. Siitä ei voi syyttää nuoria, vaan niitä, jotka ovat antaneet tämän tapahtua. Ilmaan jäi kysymys mihin muuhun nuori voisi aikansa käyttää, sellaiseen, josta hän saisi toisenlaisia vaikutteita kuin kulutukseen innostavasta ympäristöstä? 

Chomsky on kertonut kannattavansa anarkososialismia tai libertaarisosialismia, joka kuulostaa suomalaisessa ympäristössä vieraalta. Hän puhui analyyttisesti, vanhan miehen hitaaseen tahtiin, kauniisti ääntäen. Siinä ei puhunut narsistinen kansankiihottaja, vaan asioita harkinnut ja elämää nähnyt tiedemies ja ihminen ihmisen asialla. Jos olisin amerikkalainen, en olisi äänestänyt Mikki Hiirtä, vaan Noam Chomskya.

 Eeva-Liisa

http://areena.yle.fi/1-3319316
https://www.youtube.com/watch?v=gVqO3r3ugVo

Wikipedia: Anarkososialismi tai libertaarisosialismi sisältää ryhmän poliittisia filosofioita, jotka pyrkivät luomaan yhteiskunnan ilman poliittisia, taloudellisia tai sosiaalisia hierarkioita - yhteiskunnan, jossa kaikki väkivaltaiset tai sortavat instituutiot olisi lakkautettu ja niiden sijasta jokaisella olisi vapaa, tasavertainen yhteys tiedon ja tuotannon välineisiin, tai yhteiskunta, jossa sortavia instituutioita ja hierarkioita olisi radikaalisti vähennetty ja heikennetty. Tämä saavutettaisiin lakkauttamalla yksityisomistus ja antamalla tuotantovälineiden ja resurssien suora hallinta työväenluokalle ja muille omistamattomille luokille. Vaikka sosialismin monet muodot painottavat valtion tai poliittisen puolueen roolia vapauden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämisessä, libertariaanit sosialistit luottavat ammattiliittoihin, työläisneuvostoihin, osuuskuntiin, kansalaisten kokouksiin ja muihin ei-byrokraattisiin, hajautettuihin toiminnan muotoihin.

 

Kaikki virtaa, vesi, valo, aika

Kävin muutaman päivän matkalla Pietarissa. Kuljeskelin illan pimeydessä vanhoissa kortteleissani. Kävelin Taurian puistossa. Nuuhkin syksyistä vettä ja ilmaa Nevan rannalla. Annoin Anna Ahmatovan patsaan ohjata katseeni Neva-joen yli Krestyn vankilaan. Vanhan kotitaloni kohdalla loin katseeni ylös ikkunoihin: pimeää. Oikaisin vanhan huonosti valaistun pihani läpi. Löysin uuden kahvilan, sellaisen, jossa kävisin pyhäaamuisin aamiaisella, jos vielä asuisin Pietarissa.


Metroasema, puistokatu,
leipäkaupan kohdalla upseerioppilas tai kadetti
juoksee sivuitseni, hätkähdän, menee ohi.
Mannerheimin muistolaattaa ei enää ole,
mutta Anna Ahmatova katsoo yhä Krestyyn.
Nevan vesi virtaa, virtaa yhä, kaikki virtaa.
Taurian puistossa koirat, isännät, viipyvät keltaiset lehdet, mustat puunrungot, valot.
Yhtäkkiä ymmärrän: kaikki virtaa, tämä on hyvästijättö.

Eeva-Liisa 

Seis maailma tahdon ulos...

Mutta maailma ei pysähdy. Minun hätäni ja huoleni sulaa pienenä virtana kun kuulen mitä lapsille tapahtuu Syyrian Aleppossa ja Turkin Mosulissa. Kuka on vastuussa? Joku aikuinen on vastuussa. Kaikki aikuiset ovat vastuussa. Siksi osallistuin tänään Save Syria -rauhanmarssille, joka kulki rauhallisesti Rautatientorilta Senaatintorille. Marssihuudot olivat hillittyjä, se häiritsi minua ensin, mutta sitten ajattelin, ettei sillä ole väliä. Hyvältä tuntui osallistua samalle marssille maahanmuuttajien tai turvapaikanhakijoiden - syyrialaistenko? - kanssa.
 
Voimattomuuttakin pahempaa on välinpitämättömyys.

Eeva-Liisa

Kun rengistä tulee isäntä

Palasin keväällä Suomeen ja huomasin saman tien saapuneeni muuttuneeseen kotimaahan. Yksi lukuisista muutoksista oli vieraantuminen. Vieraantuminen ihmisestä. Tämä vaikutti tietoiselta ja ohjelmalliselta, mutta ei missään määrin harkitulta, keskustellulta eikä siltä että tällaisen päätöksen eettisyyttä olisi edes pohdittu.


Puhun digitalisaatiosta. Palasin vanhaan virkaani yhteen digitalisaatiosta vastaavista ministeriöistä. Varsin pian tajusin, että keskustelua ei käyty, ei oltu käyty eikä saanut käydä. Digitalisaatiosta, kuten niin monesta muustakin keinosta ja välineestä, oli tullut sisältö, kun sen pitäisi olla tapa päästä parempaan tavoitteeseen ja sisältöön.

Viime päivinä on mediassa julkaistu hälyttäviä viestejä koulumaailmasta. Helsingin Sanomissa niin opettajat kuin oppilaatkin kertovat olevansa syvästi huolestuneita siitä, että tekniikka alkaa määrätä opetuksen suuntaa. On myös raportoitu, että käsin kirjoittamista ei enää juuri opettaisi kouluissa. Lukevan yleisön mielipiteissä 9-luokkalaiset kirjoittavat kokevansa, että "kynä on usein tietokonetta parempi". Mutta kun se ei voi olla niin. Niin ei saa sanoa. Kun joku viisaampi, tietävämpi, hallitsevampi on julistanut, että tietokoneet, tekniikka ja digitalisaatio hoitaa kaiken.

Miksi koulujen onnistumista digitalisaatiossa pitää mitata? Mitä sillä mitataan? Sokeaa typerien päätösten seuraamista? Luultavasti täkyiksi asetetaan määrärahojen tai muiden etuisuuksien saamista. Miksi pitäisi käyttää juuri tiettyjä tietotekniikan apuvälineitä digitalisaatiossa? Eikö siinäkään saa käyttää tervettä kansalaisjärkeä?

Mitä muualla yhteiskunnassa on tapahtunut ja tapahtuu? Lääkäri tuijottaa vastaanotolla tietokoneen ruutua, kun diagnostisointiin kuuluisi tarkastella potilaan silmiä, ihoa ja sen väriä, kehoa ja yleisolemusta. Kymmenet muut ammatit, joissa ennen kohdattiin ihminen, kohtaavat nyt kysymyksen: onko tietojen koneelle kirjaamisen lisäksi aikaa kohdata ihminen? Vaikuttaa siltä, että useimmiten ei ole.

Helsingin opetuslauatakunnan puheenjohtaja Minerva Krohn puolustaa vuoteen 2019 ulottuvaa koulujen digitalisaatio-ohjelmaa sillä, että "Perinteinen tapa opiskella ei sovi kaikille." Entä jos digitalisointi on vandalisointia, pakottamista, siitä luopumista mikä olisi inhimillistä, ihmiselle ominaisinta?

Eeva-Liisa

Digipohdintaa Jan Lindblomin blogissa: Digitalisaation määritelmää - mikä on digin ytimessä?

https://www.linkedin.com/pulse/digitalisaation-m%C3%A4%C3%A4ritelm%C3%A4%C3%A4-mik%C3%A4-digin-ytimess%C3%A4-jan-lindblom

Vesi höyryää, filosofoin

Eilen piti olla kuutamoyö, olikin ehkä, vaikka minä en kuuta nähnyt. Helsingin uimastadionilla vietettiin kuutamoyötä juuri ennen kauden lopettamista. Pilvet peittivät taivaan eli kuutamo oli enemmän mielessä kuin todellisen katseen, näköhavainnon kohteena.

Rene Descartes'in uudenuutukaisena oppilaana pohdin: "Kuuta en näe, mutta näen että  vesi höyryää. Koska voin aisteillani nähdä höyryn, voin todeta että vesi siis on. Ja koska vesi on, olen minäkin. Minä olen, koska näen että vesi höyryää. Kuuta en näe, mutta en siksi voi varmuudella väittää, ettei sitä olisi, enkä sitäkään että koska en näe kuuta, ei olisi minuakaan. Sitä paitsi: mikä kuu on? Onko minun syytä olettaa että omaksumani totuus kuusta on totta? Ja mikä minä olen? Etten heti aluksi joutuisi todella vaikean kysymyksen vangiksi eli sen, kuka tai mikä minä olen, menen eteenpäin.Vettä voin koskettaa, vesihöyryn voin nähdä ja tuntea kasvoillani, vedessä voin liikkua, liikutella itseäni. Eli siis tyydyn tässä vaiheessa siihen, että olen, koska tein aistihavainnon ja vielä lisäksi monella aistilla. Aistini ovat yhteydessä mieleeni. Annan itseni vakuuttua siitä, että olen, koska tiedostan tämän mielessäni."

Jatkan siis uimista kaikessa rauhassa. Vaikka kuuta ei näy, minä olen. Cogito, ergo sum.

Eeva-Liisa

Suomennoksia Rene Descartesin Meditations metaphysiques (1647):
1. Mietiskelyä ensimmäisestä filosofiasta. Kirjeitä 1640 - 1641. Tuomo Aho. Gaudeamus, Helsinki 2002.
2. Metafyysisiä mietiskelyjä. Teoksia ja kirjeitä. J.A.Hollo. Teoksia ja kirjeitä. Laatukirjat, Porvoo 1956.

Kuukalenteri 2016.

 

Poikkeaminen lapsuuteen

Olin kesäisellä ajelulla poikani ja hänen ystävättärensä kanssa. Ajelimme "halki kauniin Suomen" kuten entisaikojen matkailumainoksissa sanottiin. Matkalla Helsingistä Vaasaan pysähtelimme, mutta kiintoisinta oli paluu vanhaan ja unohtuneeseen: lapsuuteni maisemiin Jalasjärvelle. Kävin siellä kaksi ensimmäistä luokkaa. Niistä vuosista muistan vaaleakutrisen pojan, johon olin ihastunut. Muistan vellin, jota tuotiin maitotonkalla suoraan luokkahuoneeseen. Muistan vanhan ja lempeän opettajamme, jonka nimi oli Lempi.

Kotini sijaitsi samalla pihalla kuin koulu. Aamuisin juoksin pihan yli kouluun. Talvella taisin ottaa potkukelkan.

Koti sijaitsi joentörmällä. Joessa asui näkki. Joessa kuitenkin opin uimaan.

Joen toisella puolella oli maalaistalo, josta haimme joka päivä maitoa, aina viisi litraa kerrallaan. Vuotta vanhempi veljeni joi vähintään litran maitoa päivässä.

Kun sillan jälkeen, maitotalon kohdalta kääntyi oikealle, tuli pikkuhiljaa kirkonkylälle. Mekin asuimme kirkonkylällä, mutta vielä lähemmäksi kirkkoa, kauppoja, pankkeja ja kirjakauppaa. Kirjakaupasta ostettiin kiiltokuvia.

Kävimme katsomassa taloa, jossa asuimme ennen kouluaikaista kotiani. Talon nimi oli Jörölä, mutta nimestä huolimatta se oli kaunis, kaksikerroksinen, valkoinen puurakennus. Ylhäällä oli iso veranta, jolla tammikuussa syntynyt pikkuveljeni nukkui päiväunia. Isän kuvaamista kaitafilmeistä päätelleen talvella oli silloin miinus kolmikymmentä astetta ja savu nousi hormeista suoraan ylöspäin.

Siinä puutalon pihalla leikimme hammaslääkäriä. Hammaslääkärillä oli pora kädessään ja hän juoksi kiinni potilaita. Olin hammaslääkäriinkin ihastunut ja toivoin että hän saisi minut kiinni. Silloin ei olisi haitannut, vaikka hammaslääkärin poraa markkeeraavalla nokkosella olisikin hieman kutitellut leukojani.

Viidestä vuodesta on vain vähän tietoisia muistoja. Mitä kaikkea muuta koin nelivuotiaasta yhdeksänvuotiaaksi maaseudulla 1960-luvun Suomessa?

Eeva-Liisa

Jalasjärvi liitettiin 1.1.2016 lähtien Kurikan kaupunkiin.

Varjoissa maan

Väsynein jaloin pyöräilin myöhäiskesän epävakaisena päivänä pitkin merenrantaa. Vaasassa voi ajaa merenrantojen suuntaisesti kaukaa lähiöstä keskustaan. Matkalla tuli vettä ja rakeita, pilvien värit vaihtelivat roosasta synkänsiniseen ja taas ruusunpunaiseen.

Rannassa törmäsin Kuntsin taidemuseoon. "Haa", ajattelin, "minullahan on museokortti!" Voisin mennä sisään pitämään sadetta ja pakoon puolen sentin raekuulia. Olin ainoa vieras. Hyvä niin, en ollut enää sateen ja rakeiden jälkeen julkisuuskelpoinen.

Taiteilija Anni Rapinojasta en ollut kuullut. Lähdin kiertämään. Kaukaista musiikkia kantautui korviini ensimmäisestä kerroksesta, mutta kiipesin heti toiseen. Eteeni avautui korkokenkien kavalkaadi: Syysjuhlakengät, Metsän varjoissa ja Vihreitä ajatuksia -kengät, Kasvun aika. Kun oikein lähelle kumartuu, näkee että kenkä on Luonnottaren jalkine.

Yhtäkkiä minut valtaa rauha. Olen tässä tilassa enkä muualla, en kaipaa muualle, en räplää iPadia enkä puhelinta. Meren äänten rohkaisemana kumarran Äiti Maan turkille, se kumartaa takaisin ja Luonnotarten jalkineet lyövät korot maahan:

 

"Näillä päivillä ei ole enempää tarkoitusta
kuin tanssin askelilla, joilla on vain tanssin tarkoitus.
Ja sentään: kun kuulet sankaruuden ja rakkauden
hyvin oudon tanssin, sellaisen kuin Aragonian jota,
johon 3/8 tahtiin on saatu yllätyksen muoto,
vapaus, keveys, arvokkuus ja ilo,
tuntuu kuin eräs enkeli: kuoleman kaipaus
olisi irrottanut loukkaantuneet askelensa
tomun magneetista ja mennyt ohi
niin taitavasti hipaisten, ettei sitä unohda."

 Eeva-Liisa


Anni Rapinojan Ihmisen luonto -näyttely 27.5.–28.8.2016 Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa. Taiteilijan uusinta tuotantoa edustaa installaatio Sama meri (2016), äänimaailman on suunnitellut  Hailuodossa asuva musiikkituottaja Jürgen Hendlmeier, joka on säveltänyt teosta varten musiikin elektronisella trautonium-instrumentillaan.

Runo Eeva-Liisa Mannerin kokoelmasta Fahrenheit 121