Kokemuksia päivystyksessä ja kirurgisella osastolla

Ambulanssin kuljettaja kääntyy katsomaan äitiäni, joka on juuri todennut etteivät nämä poijjaat jaksa häntä kantaa. Kuljettaja toppuuttelee topakkaa äitiäni pohjalaiseen tapaan, kotoosasti, ja äiti kärrätään rivakkaan tahtiin ulos autosta ja päivystyksen pyöröovista sisään.   

- Tuon minä näin täällä viime kerrallakin, se on kenialainen. Äiti puhuu kovaan ääneen, yli koko päivystyspoliklinikan.
- Ehkä meidän ei kannata puhua ihmisistä kansalaisuuksilla, vaan kysyä nimeä.Varmuuden vuoksi minäkin kailotan. Korrektius vaatii.Kysymme mikä ensiavun lähihoitajan nimi on. Claude, siis Klod. Mikä? Pot? Tot? Kot?

Olemme päivystyksen häiriköt, äitini ja minä. Äiti kysyy kaikkien nimeä, ottaa rinnuksilla roikkuvan nimilapun käteensä, tutkii kauan ja tarkasti, eikä päästä irti ennen kuin on toistellut nimeä useaan kertaan ja haastatellut siinä samalla kiireisen päivystyspoliklinikan työntekijän. Klod, kirjoitetaan koo-äl-aa-uu-dee-ee.

- Ei täällä lääkäriä tulla näkemään moneen tuntiin, äitini kuuluttaa kovaan ääneen. Samassa hyvin nuori nainen kävelee luoksemme ja esittäytyy lääkäriksi.
- Tuo likkaanenko on lääkäri? Likka tutkii äidin, mutta häipyy saman tien.

Kohta äitini vuoteen luo tulee mies, joka esittäytyy kirurgiksi.
- Ja mikäs se sinun nimesi on, äiti kysyy. Äiti saa tietää etunimen, mutta tiukkaa sukunimeä ja tarttuu kirurgin nimilappuun. Kirurgin on pakko kumartua äidin puoleen. Mutta onneksi nuori kirurgi on huumorintajuinen ja sosiaalinen, häntä hiukan hymyilyttää 85-vuotias estoton äitini. Ennen lähtöämme osastolle äiti tekee tunnustuksen: "Sinulla on sitten lämpimät silmät."

Kun Claude työntää äitiä potilasvuoteessa osastolle, olen näkevinäni katseet takanani: hymyä, virnistelyä. Minua ainakin naurattaisi: vierailumme poliklinikalla on ilmainen sketsinaihio.

Osastolla ei enää naurata. Yksi hoitajista vastaa äidille hänen kysyessään hoitajan nimeä että mitä se sinulle kuuluu. No, äiti on voinut kuulla väärinkin. Luoja paratkoon. Toisena päivänä osastolla kirurgi marssii äidin huoneeseen. Olemme isän kanssa sattumoisin vierailulla juuri silloin. Kirurgi kuuluttaa päätöksen, että potilas kotiutetaan saman tien ja tutkimuksiin saa tulla kolmen päivän kuluttua. Tutkimusta edeltää välttämättömiä toimenpiteitä... Niin, no: niistä kirurgi ei sano mitään. Äiti on ehtinyt kuuluttaa että tuo mun mieheni on ollut täällä kolmekymmentä vuotta lääkärinä ennen eläkkeelle siirtymistään. Se ei kirurgia kiinnosta. Eikä sairaanhoitajaa. Kumpikaan ei keskustele kanssamme. Meitä ei ole heille olemassa.

A.d. 2017 85-vuotias äitini olisi kotiutettu 85-vuotiaan miehensä kanssa kotiin ilman keskustelua paikalla olleiden asianomaisten kanssa. Kirurgisen toimenpiteen valmistelu olisi jätetty isäni vastuulle. Kysymättä selviääkö hän, jaksaako hän. Jos en olisi tarttunut sairaanhoitajaa hihasta ja sanonut, että tämä ei käy.

Hävetköön tämä maa, joka ei kunnioita ikääntyneitä. Hävetköön tämä maa, jossa tämän terveydenhoidon meille hankkineita veronmaksajia kohdellaan näin. Hävetkäämme me, jotka emme vaadi poliitikoilta, järjestämisvastuullisilta, viranomaisilta, henkilökunnalta ja itseltämme enemmän.

Eeva-Liisa

 

Tie, silta, kotiinpaluu

Tie

Matka kesään ohi
tuomenkukat kukkineet
syreeni, ja syksy.

 





 


























Silta

Kosken kuohuissa -
virta vie, sortuuko tie?
- silti näen kauas.



Kotiinpaluu

Muistan paluut
tyhjään kotiin, havahdun
kasvien vehreyteen.


Eeva-Liisa






Haiku (japaniksi 俳句) on kolmisäkeinen runo, jossa on 17 tavua. Tavut on jaettu säkeiksi suhteessa 5-7-5. Haikujen aiheet liittyvät yleensä luontoon, ja runot ovat asultaan pelkistettyjä, mietelauseenomaisia. Haikut kirjoitetaan japaniksi perinteisesti yhdelle pystyriville, mutta länsimaisittain kolmelle vaakariville.

Tavujaon lisäksi haikulle on ominaista "leikkaus" (kiru), millä tarkoitetaan kahden poikkeavan ajatuksen tai mielikuvan esittämistä. Mielikuvat erottaa toisistaan kireji, leikkaussana, joka esittää esimerkiksi hämmästystä tai huudahdusta. Haikun luontoteemaa korostaa yleensä kigo, eli haikun johonkin vuodenaikaan sitova sana. Kigoja ovat esimerkiksi kirsikankukat (sakura, kevät), sadekausi (tsuyu, kesä), hyönteiset (mushi, syksy) ja pudonneet lehdet (ochiba, talvi).

Nykyhaiku ei aina noudata tiukkaa 17 tavun kaavaa tai sisällä vuodenaikasanaa, mutta kahden mielikuvan esittäminen on keskeinen osa myös modernia haikua.

Etikettiä ja estetiikkaa

Olimme ystävättäreni kanssa etsimässä mekkoa hänen tyttärensä häihin. Löysimme hehkeän persikanvärisen pitsimekon, joka istui kuin valettu. Aloimme liikkeessä pohtia mitä pitäisi laittaa päähän. Morsiamen äidillä pitäisi tietysti ola hattu!

Mekkoliikkeen myyjätär ei aikaillut. Ystävättärelläni oli juuri kokeiltu mekko vielä päällään, kun hänet talutettiin naapuriliikkeeseen hattuostoksille. Seurasin perässä. Jaa että hattu häihin. Alkoi keskustelu väristä. Muistelin oman tyttäreni häitä ja asuani. Arvelin ääneen että mustahan sopisi hyvin persikanväriseen mekkoon. Myyjätär katsoi minua pitkään, hiukan liian pitkään, niin että muistin villatakissani olevan pienehkön reiän. Hän alkoi pitkän kasvatuksellisen luennon etiketistä.

Ystävättäreni palasi hatun väriin, mutta hattukauppias ei lopettanut. He puhuivat päällekkäin. Seurasin kellosta kauanko myyjätär pitää monologiaan. Luentonsa lomassa hän mainitsi olevansa Suomen ainut, paras ja kokenein pukeutumisetiketin asiantuntija. Ystävätär ei hätkähtänyt, vaan kokeili hattuja.

Purin huuleni yhteen. En sanoisi mitään, sillä siitä ei hyvää seuraisi. Mielessäni kuvittelin mitä olisin voinut sanoa:

"Kiitos, minun tyyli-ikonini on Tarja Halonen."
"Ai, musta hattuko ei sovi persikanvärisen mekon kanssa? No sitten otan mustan."
"Mutta kun ystävättäreni ei ole kuninkaallinen. Enkä minä, ettekä tekään."
"Saako asiakas ylipäätään valita täällä oman hattunsa?"

Niin siitä mustasta hatusta. Myyjätär varmisti sanomansa perillemenon ja otti meiltä lupauksen, että jos ostamme hänelta tuohon mekkoon mustan hatun, emme kerro mistä se on ostettu. Häneltä menisi maine ja asiakkaat. Olisipa kiintoisaa tietää kuinka moni suomalainen, ei-kuninkaallinen eli toisin sanoen me kaikki, nainen olisi menettänyt siitä mielenrauhansa. Ja oikein palaisin halusta tietää mitä vaikkapa kirjailija Sinikka Nopola lohkaisisi tamperelaisella poljennollaan visiitistä hattuliikkeeseen. Puhumattakaan ystävättäreni tyttärestä, itse morsiamesta, joka on elänyt vuosikausia Ranskassa, eikä mitä luultavimmin olisi jäänyt mykkänä todistamaan tätä farssia.

Mutta tyyppi oli lajissaan yhtä täydellinen kuin ystävättäreni löytämä mekko. Luotan ystävättäreeni ja hänen kykyynsä ratkaista päähinekysymys esteettisesti varmalla otteella, jos vaikka sitten etiketille vihellellen.

Eeva-Liisa

Suuri (tuntematon) Sokurov

Ranskalainen 1700-luvun diplomaatti Eremitaasissa

Katariina Suuri kävelyllä

Olin aika hämmentynyt kun katsoin Aleksandr Sokurovin elokuvan Venäjän arkki keskiviikkona (24.5.2017) kun se esitettiin Yle Teemalla. Tiesin toki Sokurovin nimeltä, mutta valitettavasti hänen teoksensa eivät ole tuttuja.

Sokurovin Arkissa ulkomaalainen diplomaatti kulkee Eremitaasissa ohjaajan seurassa ja kommentoi kaikkea näkemäänsä. Tässä on ensimmäinen hämmennyksen aihe: minusta ranskalaiselle diplomaatille olisi sopinut puhua ranskaa, edes muutama sana. Mutta tämä ranskalainen diplomaatti 1700-luvulta puhui venäjää.

Jos en olisi myöhemmin tutustunut Sokurovin henkilöhistoriaan, palkintopuheisiin ja muihin julkituloihin, olisin voinut ajatella, että elokuva liittyy Venäjällä viime vuodet esiintyneeseen patrioottiseen oman historian nostamiseen ja siihen keskittymiseen. Asuessani Pietarissa 2011 - 2016 katuvarsimainokset keskittyivät monarkian muiston kiillottamiseen, keisariperheen romanttiseen ihannointiin, venäläisen talonpoikaisperinteen (mitä se ikinä onkaan) haikailuun.

Elokuvassa diplomaatti ja ohjaaja sanailevat katkonaisesti, varsinaista syvällistä dialogia ei synny, mutta rakennus, Eremitaasi, sen taideteokset ja siellä liikkuvat ihmiset, niin 1700-luvun henkilöt, kuten Katariina Suuri, ja nykykatsojat, osallistuvat näytelmään, sanattomasti tai vähin sanoin.

Ranskalainen diplomaatti kommentoi Eremitaasin länsieurooppalaisia töitä alkuun hieman happamasti, taitaapa syyttää Katariinaa - Eremitaasin perustajaa - jos ei suoraan, niin hienovaraisesti, taideryöstöistä. Mutta hän leppyy tai on ailahtelevainen ja toteaa sitten että on yllättynyt ja että hänen täytyy antaa Eremitaasille ja sitä myötä Venäjälle tunnustus: se ei ole jälkeen jäänyt maa. Tätä jäin miettimään.

Luin Katariina Suuren elämäkerran, jossa väitetään yksinvaltiaan surreen elämänsä loppupuolella, ettei huolehtinut maaorjien lapsien oikeudesta kouluun. Paljonko se olisi Katariinalle maksanut?

Aleksandr Sokurovin elokuva Venäjän arkki (2002) on kuvattu yhdellä otolla, mikä on saanut kinofriikit puhumaan mestarillisesta harvinaisuudesta.En tiedä olisinko kiinnittänyt asiaan huomiota, jos en olisi tiennyt. Nyt kun muistelen katselukokemustani, yhdistän sen kyllä vaikkapa James Joycen Ulysses -teokseen, jossa kirjailija kuvaa vain yhtä päivää Leopold Bloomin elämässä. Yksi otos, yksi päivä.

Ohjaaja Aleksandr Sokurov Louvressa

Ohjaajan myöhempiä töitä ovat Faust (2011), jossa Sokurov yhdistää Johann Wolfgang von Goethen ja Thomas Mannin tulkintoja Faust-legendasta ja käsittelee ihmisen ja ihmiskunnan suurinta kysymystä, ihmisyyttä. Se palkittiin vuonna 2011 Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnolla Kultaisella leijonalla. Viimeisimissä elokuvassaan Francofonia (2015) Sokurov käsittelee Pariisin Louvre-museon kohtalonhetkiä toisen maailmansodan aikana.

Faust ja Francophonia on kiireesti saatava muidenkin kuin tiedostavien arthouse-ohjelmistoja elokuvafestivaaleilla seuraavien katselijoiden nähtäviksi. Yle Teema, teettekö meille palveluksen?

Eeva-Liisa

Faust - Mefistofel ja Margareta

Faust - Mefistofel ja Margareta

 

Kiitos Jari Lindström

Aloitin päivän lukemalla tarkasti päivän Helsingin Sanomat. Sunnuntaisivuilla Jari Lindström kertoo liian raskaasta työtaakasta. Kahdesta hatusta, joista toinen istui kuin nenä, tai siis hyvinistuva hattu juuri hänen päähänsä, toinen ei ollenkaan. Vaativien töiden edessä joustamisesta oman terveytensä hinnalla. Hän ei kuitenkaan katso kärsivänsä uupumuksesta, vaan tunnollisen ihmisen taakasta: itsestään luopumisesta.

Aamu jatkui kahvin juonnilla pojan kanssa. Kerroin hänelle, että kolmesta vaihtoehdosta olin valinnut hänet: harkitsin aamulla menisinkö messuun keräämään voimia tulevalle työviikolle, sauvakävelylle samassa aikomuksessa vai jäisinkö vain kotiin juomaan rauhallisesti aamukahvia ja nauttimaan harvinaisesta mahdollisuudesta tavata aikuista poikaani kahden kesken, keskustella ja vaihtaa kuulumisia.

Miten nämä asiat kuuluvat yhteen? Tarkasti ottaen logiikan sääntöjen mukaan ehkä eivät, mutta minun ikiomassa logiikassani niillä on selvä yhteys: elämän jatkuvien valintojen sarja. Missä kohden - myöhemmin ymmärrettynä - valinnat alkavat mennä väärin? Missä kohden voi vielä kääntyä? Oma kokemukseni liittyy kroonistuneeseen migreeniin. Noni se alkoi: aamulla heräsin migreeniin, mutta koin olevani korvaamaton, tunsin vastuuta, en voinut olla poissa töistä -  ja nappasin täsmälääkettä eli triptaania, parannuin niin että saatoin lääketokkurassa hoippua työpaikalle. Mutta täytin velvollisuuteni. Olin tunnollinen, uskollinen työlle. Tämä alkoi toistua yhä useammin ja lopulta kierre oli valmis: kaksikymmentä triptaanipäivää kuukaudessa, mutta olinhan hoitanut työni kunnolla.

Kuinka selvisin? Lähdin vuorotteluvapaalle, jolla meditoin, joogasin, avantouin eli hoidin itseäni
ja hidastin kaikin tavoin vauhtia. Tapasin ihmisiä kasvoista kasvoihin. Migreeni kroonistuneena jäi kokonaan ja olen sen jälkeen saanut kaksi kiintoisaa uutta mahdollisuutta työelämässä ja pystynyt hoitamaan ne kunnolla laiminlyömättä oikeuttani lepoon ja palautumiseen.

Entä Jari Lindström - menettääkö hän nyt jotain astumalla julkisuuteen? Menettääkö hän kasvonsa / maineensa / kunniansa? Voiko valitsemalla ainoan itselleen oikean ratkaisun - ja ehkä läheisille, perheelle - menettää jotain?

En puhu puoluepoliitikosta, en ministeristä enkä edes paperimiehestä, vaan puhun ihmisestä, joka teki kunnioitettavan teon tunnustamalla olevansa liian tunnollinen ja astumalla esiin. Nostan hattua ihmiselle.


Eeva-Liisa

Hiljaista, raskasta iloa

Hiljaisella viikolla herää halu päästä hiljentymään konserttiin, hartauteen, sanapalvelukseen, messuun. Hiljaisella viikolla ollaan vielä töissä ja silloin toivoo juuri hetken yksinäisyyttä, rauhaa olla vain omine ajatuksineen.

Tikkutiistaina olin Kallion kirkossa Säde Bartlingin kuoroteoksen Missa brevis ensiesityksessä. Lyhyt messu antoi tilaa meditaatioon, mutta herätti englanninkielisillä hymneillä Irlannista ja spirituaaleilla Amerikasta. "Deo gratias, Deo gratias, benedicta sit sancta Trinitas", tuttu kiitoslaulu ilahdutti.

Aiemmin Tuomas-yhteisö järjesti kiirastorstain aamuna messun, jossa laulettiin Käy yrttitarhassa polku. Se messu tuoksui yrteille ja vaikka messu oli nyt siirretty iltaan, yrttien - kitkerien, katkerien - tuoksu oli läsnä. Messussa sytytettiin kahdentoista opetuslapsen kynttilät. Sammutettiin Juudaksen kynttilä. Sammutettiin yhdentoista muun opetuslapsen kynttilä. Sammutettiin Kristuksen kynttilä. Alttari puettiin mustiin. Siitä lähdin kotiin.

Pitkäperjantaiaamuna Meilahden kirkossa kysyttiin: "Kansani, minun kansani, mitä minä olen tehnyt sinua vastaan? Millä olen pahoittanut mielesi? Vastaa minulle?"

Pääsiäisaamuna Tuomiokirkossa soi Buxtehuden pääsiäisaikaan säveltämä kantaatti O, fröhliche Stunden - Oi, iloiset tunnit. Täytyy myöntää etten löytänyt kevyttä, kuplivaa iloa kappaleesta, en siis mitään sellaista, mitä olen kokenut vaikkapa Valamossa, kun pääsiäisyönä munkit alkavat kumajuttaa kelloja. Ruotsalainen sanoisi "det var tut i luren, det"! Mutta ehkä etsin väärin: ehkä ilo olikin protestanttisen hidasta, jopa raskasta. Miten voisin väittää ettei hidas, raskas ilo olisi ihan sitä samaa iloa?

Toisena pääsiäisaamuna Meilahden kirkossa veisattiin urkujen säestyksellä seurakunnan tavanomaiseen tapaansa laahatessa perässä. Ihan hyvä, vaikka tosissani jäin kaipaamaan virren 105 toisen säkeistön valkoruusuja ja kolmannen säkeistön toukomettisiä, jotka jostain syystä oli pudotettu pois. Kaiken lisäksi komea: "Aurinko on ristin päällä valkea ja punainen" jäi näin ollen myös laulamatta.

Valkean ja punaisen auringon sijasta toivotankin kevään vihreää valoa ja juurevaa protestanttista iloa. Ja toukokuussa viimeistään toukomettisiä (mitä ikinä ne ovatkaan).

Eeva-Liisa


Tiistai 11.4.2017 Kallion kirkko. Laulaja ja säveltäjä Säde Bartlingin Missa brevis, kantaesitys. Teos syntynyt 1999 - 2017. Kallion Kantaattikuoro, Sonus-kuoro. Irina Niskala, urut; Jari Valo, viulu; Martta Valkeus, sello; johti Tommi Niskala.

Perjantai 14.4.2017 Meilahden kirkko. Kampin laulu, oht. Kari Turunen; kanttori Nina Pakkanen, pastori Tuula Rautiainen saarnameditaatio.

Sunnuntaina 16.4.2017 Tuomiokirkko. Dietrich Buxtehude, Michael Praetorius. Viva Vox-kuoro, solistiryhmä ja soitinyhtye Musici Cathedralis.

Dietrich Buxtehude syntyi todennäköisesti Helsingborgissa, Tanskassa noin vuonna 1637. Eli valtaosan elämästään Lyypekissä Pohjois-Saksassa. Dietrich Buxtehude sävelsi muun muassa urkumusiikkia ja kantaatteja, mutta suurin osa sävellyksistä on kadonnut. Hänen urkumusiikkiaan pidetään nykyään pohjoissaksalaisen barokin huipentumana.


 
Michael Praetorius (mahdollisesti 15.2.1571 – 15.2.1621) toimi urkurina Marienkirchessä Frankfurtissa ennen kuin lähti hoviurkuriksi ja kapellimestariksi Braunschweigin herttuan hoviin.

Sepelkyyhkyn (Columba palumbus) eli toukomettisen nimessä yhdistyvät kylvöä tarkoittava vanha sana touko sekä metsässä asuvaa kyyhkyä yleisesti merkinnyt mettinen.

Rehellisyyttä

Torstain Helsingin Sanomien C-liitteessä Tuulia Syvänen kertoi ryhtyneensä rehelliseksi. Eilen istuin ystäväni kanssa pitkää iltaa ja keskustelimme aiheesta. Mitä tapahtuisi jos ryhtyisi rehelliseksi? Missä asioissa en ole rehellinen? Tarvitsisiko olla? Mitä on rehellisyys? Onko rehellisyys samaa kuin totuus?

Tänään luin tieteen filosofian tenttiin Panu Raatikaisen teosta Ihmistieteet ja filosofia. Siinä taas - yksinkertaistaen - pohdittiin voivatko kaikki uskomukset olla yhtä tosia. Jos ovat, onko sekin lause, joka kumoaa tämän? Eli onko yhtä totta uskomus että kaikki uskomukset eivät ole tosia?

Näiden pohdintojen yllyttämänä aion tarttua härkää sarvista ja kirjoittaa asiasta, jota olen paljon miettinyt, mutta tuskin tohtinut sanoa ääneen: kerjäämisestä. Suomessa kerjäläisiä on ollut sankoin joukoin1860-luvun nälkä- ja lavantautiepidemian vuosina, sisällissodan 1918 seurauksena. Entä sen jälkeen?

Asuimme 1960-luvulla Pohjanmaalla, Jalasjärvellä. Isäni oli siellä kunnanlääkärinä. Muistoissani on kuvia, kuinka vanhalla Volgalla pihaan ajoi romaniseurue. Joukossa oli potilas, joka oli tulossa lääkäriin. Seurueen naiset tulivat myymään äidilleni käsinvirkattuja pitsiliinoja. Siinä sivussa he saattoivat kysäistä olisiko rouvalla antaa isännän vanhat housut hyvään käyttöön. Tämä tapahtui ylpeytensä säilyttäen, omat juurensa tiedostaen.

Kerjääminen on pyytämistä ilman vastiketta tai vastavuoroisuutta. Se ei tunnu hyvältä: minähän asetun toisen ihmisen yläpuolelle, minulla on valta antaa tai olla antamatta, hänellä ei ole muuta valtaa kuin pyytää. Oletan myös, ettei ihmiselle ole luontaista ottaa vastaan rahaa tai muuta apua ilman mitään vuorovaikutusta.

Suomalainen ei helposti alennu eikä alistu. Senkö takia kerjäläisen kohtaaminen on niin vaikeaa? Itse koen maassa istuvan kerjäävän ihmisen äärettömän ristiriitaisena. Minulla ei ole mitään tapaa selvitä kunnialla tilanteesta: jos annan lantin koen olevani tekopyhä, jos en anna olen välinpitämätön. Rahaa minulta pyydetään, mutta rahan antaminen tuntuu väärältä, kuin antaisi alkoholistille viinaa. Minussa herää myös ahdistusta ja ärtymystä. Ahdistusta siitä, että ihminen istuu maassa ja kerjää: onko hänen pakko, onko se ehdottomasti ainoa tapa ansaita elanto? Ärtymystä tästä nöyristelystä, että ihminen asettuu maahan polvilleen, joskus pää taipuneena, kasvot maahan luotuina.

Mietin onko kukaan kertonut Suomen uusille kerjäläisille Suomesta, maan historiasta, tavoista, kulttuurista? Onko heille tarjottu mahdollisuutta opetella lukemaan ja kirjoittamaan? Sillä jos ei tänä päivänä osaa lukea ja kirjoittaa, ei pääse siihen, että voisi nostaa päänsä. Aivan hiljattain televisiossa esitetyssä ruotsalaisessa dokumentissa romanikerjäläisistä heistä esitettiin täysin toinen kuva kuin Suomessa. Suomessa vuosia sitten valtionjohdosta annettiin ohjeita kuinka suhtautua. Ruotsissa kuvattu dokumentti kertoi romani-isästä, joka haaveili voivansa laittaa lapsensa ruotsalaiseen kouluun. Perheenäiti puhui englantia ja kertoi omista vaatimattomista unelmistaan. Kerjäämiseen liitetystä järjestäytyneestä rikollisuudesta dokumentti ei kertonut.

Olen edelleen ymmälläni ja avuton kerjäämisen ääressä. En näe parempaa tapaa kuin muuttaa rakenteita ja asenteita lähtömaissa, maissa joiden kieltä kerjäläiset puhuvat, että he voisivat elää kotimaassaan oman kulttuurinsa keskellä. Mutta kauanko se kestää? Tapahtuuko se koskaan? Onko minulla tässä ja nyt muuta tapaa kuin hyväksyä kerjääminen elinkeinona, johon täytyy vain tottua?
 
Eeva-Liisa