Kaikki paitsi laituri on turhaa

Juhannus on Suomen suven suuri juhla. Tärkeää on muonitus, juhannustanttu ja juhannusruusut. Olen kuullut että jossain päin käydään kampaajalla ennen huvilalle menoa.

Olin saanut perinteiseen tapaan kutsun Merenkurkun saareen mökille, jota veljeni isännöi. Venematka kevensi ajatukset. Meriveden pärskeet puhdistivat urbaanista pölystä. Olin varautunut entiseen tapaan hyttyssumutteella ja punkkipihdeillä, vain käärmeitä vastaan ei enää tarvitse varustautua: ne ovat kaikonneet viivytystaistelunsa jälkeen.  

Matkasimme Långbodan-saarelle pikkuveneellä, josta arvasin että joku yllätys odottaa perillä. Niin odottikin: syystuulet tai talvimyrsky oli hajottanut venelaiturin ja heittänyt pitkät tukit pitkin poikin. Tukit ovat vanhoja puhelinpylväitä, hyvin Suomen sääoloja kestäviä, mutta tuulen ja jään voima on arvaamaton. 

Juhannusohjelma kirkastui: laituri. Aaton veljeni kiersi rannassa tutkien hajallaan lojuvia tukkeja. Kaikilla, varsinkin aikuisilla pojilla, oli mielipide. Ennen kuin tukit olivat liikkuneet mihinkään oli selkeästi aistittavissa hyvin perusteltua Arkhimedeksen lakiin, ja muihin koulussa yli hyppimiini fysiikan lakeihin perustuvaa ristiaallokkoa. Minä en lausunut mitään. Saarella on syytä varmistautua takaisin mantereelle pääsystä.

Juhannuspäivä urkeni pilvisenä. Mutta suunnitelmat olivat yön aikana kirkastuneet. Työ alkoi pikkuhiljaa, kuin huomaamatta. Työ vei, syöminen jäi. Lokit kirkuivat, sotkat uivat lahdella. Kuvissa näkyvä kokko oli jo poltettu. Vipuvoima tepsi, tukit kääntyivät nosto nostolta oikeaan suuntaan. Laiturin poikkipuut nakutettiin kiinni tukkeihin yksi kerrallaan. Kaupunkilaisen ajatus juhannuksesta haalistui, juhlan kruunasi uusvanha laituri napakasti paikallaan.

Eeva-Liisa 

  

Sateessa on lämmin uida

 


Purettuani koko päivän keväältä jääneitä muuttolaatikoita, täynnä pölyisiä kirjoja, pärskittyäni Fjodor Dostojevskin ja Simone de Beauvoir'in välissä, ennen uniopasta ja keittokirjan vuodelta 1946 jälkeen, päätin lähteä huuhtomaan kirjapölyt uimastadionille. Satoi kuin saavista. Tavallaan, ajattelin, turhaa lähteä etsimään lisää vettä.

Stadionilla oli ylen hiljaista. Saunassa puhuimme harvakseltaan kuinka hienoa olla täällä juuri nyt kun on väljää. Joku sanoi tulleensa altaalta sadetta pakoon saunaan. Mietin kumpi kastelee enemmän: pilvestä putoavat vesipisarat vai vesipisaroiden tihentymä eli vesi. En alkanut saivartelemaan. Kokemus on aina totta.

Minulle on yleensä vaikeaa päästä veteen. Tällä kertaa pulahdin kylmää ilmaa pakoon nopeammin kuin sukkelasti. Tuuli. Vesipisarat iskivät jääkylminä kasvoille kun ui pohjoiseen ja niskaan kun ui etelään. Nuori nainen naureskeli: "Täällä me mohikaanit, ollaan me kyllä ihme sakkia...".

Tuhat metriä tulee viidenkymmenen metrin altaassa huomattavasti nopeammin täyteen kuin kahdenkymmenen viiden. Tällä kertaa vielä tavallistakin nopeammin. Nousu altaasta oli piinaa: vesi piiskasi armottomasti. Mutta saunan lämpöön oli autuaallista päästä. Viipyilin kauan, kiirettä ei ollut.  

Lähtiessäni kuulin kuinka pienen tytön äiti kysyi lapseltaan: "Tullaanko huomennakin vaikka sataisi?" Tyttö kiljui riemusta: "Tullaan!"

 Eeva-Liisa

Kesäyön on onni omanani

Kesäkuun yöstä on varmaan sanottu kaikki: sen valosta, tuoksuista, lintujen väsymättömistä äänistä. Mutta voiko jotain kesästä sanoa toisin? Mitä se on, jota talvella niin sietämättömän kipeästi kaipaan?

Tänään ja muutamana päivänä aiemmin on ollut kylmää, ei edes viileää, vaan todella kylmä: laitoin villapuseron päälle lämpimän toppatakin, kunnon lapaset ja pipon ja lähdin iltakävelylle. Vällyistäni huolimatta tuntui kesältä. Lämpö ei sittenkään ole olennaisinta.

Aukaisin ikkunan tuulettaakseni yön jälkeen ja ripustin pari puseroa suoraan ikkunasta ulos kuivumaan. Se oli kesää. Eikä edelleenkään lämmön vuoksi, koska itse asiassa en vienyt niitä ulos kuivumaan pyykkinarulle uhkaavan sateen vuoksi. Mutta tuo liike: ikkuna auki ja puserot ulos, se on kesää.

Iltapäivällä kun olen ruokalevolla huoneeseeni siilautuu valo vaahteran lehvästön läpi. Ei valo minusta ole vihreääkään, mutta se läikkyy sellaisella tavalla, jota se ei koskaan talvella tee, silloin kun puut ovat lehdettömät. Se on kesää.

Eeva-Liisa

Luvan perästä: nostalgiaa!

Tänään oli Helsingin Sanomisssa lauantaiessee nostalgiasta, jolle kehotettiin rohkeasti antamaan tilaa ja aikaa. Se nimittäin "palvelee useita psykologisia avaintehtäviä". Toimittaja Riitta Koivuranta viittasi esseessään fb-ryhmään, joka kokoaa vanhoja kuvia Vaasan kaupungista. Jos olisin facebookissa ne herättäisivät taatusti lapsuuden ja nuoruuden eloon: ne Merenkurkun kuumat kesät! Syyskävelyt vankilanrannassa vaahteranlehtien ulottuessa polviin asti. Klinkmanin makkaratehtaan tuoksut ja äänet sisäpihallamme.

Mutta Pohjanmaalla vietetyn lapsuuden muistojen rinnalla hyvää nostalgiaa minussa herättää itäinen megapolis, Pietari. Siellä vietin juuri joitakin toukokuisia päiviä ja sen kanavat, kirkot, kujat ja sisäpihat ovat elävinä mielessäni.

Onko siis nostalgiaa hyvä tuntea? Eikö se vie syvälle menneisyyteen, passiivisuuteen, jopa masennukseen? Päinvastoin, HS:n esseessä väitetään sen olevan voimavara ja siteerattiin tutkimusta, jonka mukaan: "Nostalgia saa tuntemaan, etttä minulla on juuret ja jatkuvuutta. Se tarjoaa elämälleni muodon ja antaa voimaa jatkaa eteenpäin." Näin siis kirjoittaa nostalgiaa tutkinut professori Constantine Sedikines.

 
Nämä kuvat liittyvät elämääni Pietarissa: ne on otettu lähikortteleista, tai taiteilijaystävien kodeissa, tai kotikirkoista. Kuvat herättävät kaipuuta ihmisten kohtaamisiin, muiston siitä miten valo taittui juuri tuona hetkenä, aistimuksen miltä gruusialainen Mukuzani-viini juuri silloin maistui. Kaipuu herää, toden totta, mutta ei se ota mitään pois tältä hetkeltä ja tulevaisuudelta, vaan tuo jotain lisää. Ehkä kuvien ja muistojen herättämä nostalgia on todistus siitä, että kuten ennenkin, myös tänään ja huomenna, tuntemattomassa tulevaisuudessa on yhtä rikkaita, rakkaita, joskin kätkettyjä merkityksiä, tapaamisia, maisemia, näkyjä ja näköaloja.

Eeva-Liisa

 

Paluu Pietariin ja kaksi konserttia

Kävin Pietarissa ensimmäistä kertaa Suomeen muuttoni jälkeen. Satuin onnellisesti kevään uhkeimpaan aikaan tai kuten ruotsalainen riimittää: "i tiden mellan hägg och syren". Tuomet olivat kyllä jo kukkineet ennen aikojaan, mutta syreenit! Hevoskastanjat! Jasmiinit! Joka päivä kuljin pienen ylimääräisen lenkin puiston kautta kortteeristani kaupungille lähtiessäni tai sinne palatessani ja vedin sisääni huumaavia tuoksuja ja säilöin verkkokalvolle värien intensiteettiä. Ehätin myös omaan puistooni eli Taurian puistoon, jonka lähellä asuin viisi vuotta.

Mitään tarkkaa ohjelmaa en ollut tehnyt, mutta ystävälläni oli runsas tarjonta. Jouduimme kuitenkin karsimaan ehdotuksia, koska minulla ilmeni tarpeita, kuten kävellä tutuilla kaduilla, pistäytyä kantapaikkoihin kuten gruusialaiseen lähiruokalaan ja metroasemani lähellä sijaitsevaan Metropol-kuppilaan.

Mutta yhdestä ystäväni ei antanut periksi: satakielten iltakonsertista Jelaginin saarella. Hän oli jo tehnyt yhden iltaisen kävelyn puistoon, mutta halusi ehdottomasti viedä minut sinne. Satakielet yllättivät hänetkin! Niitä oli entistä enemmän, ne lauloivat meidät sanattomiksi, melkein kumoon. Kurottelimme kaulaamme: missä tuo mahtava laulaja piilottelee? Vastauksena sanoin kuvaamaton sävelten, äänen virta, joka lienee linnun kokoon nähden sama kuin jos ihminen jylisisi kuin ukkonen.

Kesken ystävättäreni hyvin suunnitellut ohjelman sain päähäni että Marinskiin on päästävä. Verkkoliput myyty. Ei muuta kuin paikalle taksilla. Ennen ylimääräisten lippujen myyjiä oli aina kaikkien teatterien ja konserttisalien edessä. Nyt sellaisia ei näkynyt tai Marinskista on tullut niin itseään arvostava, että ilmiö karkotetaan. Kysyin kassalta. Kyllä, pari lippua on ns keisarien aitiossa, joka Marinskin uudella näyttämöllä ei tietenkään ole "keisarillinen", vaan mikä lie apparaatsikien looshi. Hinta 3600 ruplaa eli vähän alle 50 euroa. Tällä pikkusummalla sain lipun Gergijevin johtamaan Verdin Requiemiin, jonka neljää tähtisolistia en tuntenut, mutta joka kelpasi minulle hyvin.

Satakielen monipolvinen ja intensiivinen laulu ja Verdin Requiem istuivat tunnelmiini: hieman surua, suuresti haikeutta ja nostalgiaa, mutta myös uuden kevään, uuden elämän riemullinen ylistys.

Eeva-Liisa

Giuseppe Verdi sävelsi sielunmessun Messa da Requiem vuosina 1873 - 74. Teos esitettiin ensimmäistä kertaa Milanossa toukokuussa 1874 säveltäjän itsensä johdolla. Teos koostuu seitsemästä osasta. Kokoonpanoon kuuluu neljä solistia, orkesteri ja kuoro.

Satakieli on vaatimattoman näköinen ruskeanharmaa pienikokoinen lintu, jonka ääni on suuri ja laulu monivivahteista. Ääni kantaa iltayössä kauas. Satakieli on Etelä-Karjalan maakuntalintu.

Poikien tarinat

Mitä minä tiedän pakolaisen elämästä? En muuta kuin uutiskuvat. Eilen katsoin Yle ykkösellä dokumentin kahden syyrialaisen lapsen, 15-vuotiaan Ghaithin ja Abdun pakomatkaa ensin Turkkiin, sielä Kreikkaan ja sitten halki Euroopan.  Ghaith päätyy Saksaan, Abu Ruotsiin, Landskronaan.

Dokumentin ensiminuutit mietin miksi sitä tekemään on valjastettu kokonainen filmiryhmä, miksi he eivät sen sijaan auta poikia, kunnes tajuan että Ghaith kuvaa itse pakomatkaansa. Ihmettelin hänen käsivartensa asentoa kuvissa, typerästi olin miettinyt mitä hän kantaa, asetta vai mitä.

Venematka Turkista Lesboksen saarelle Kreikkaan on vaarallainen: kuuden metriin veneeseen lastataan 42 ihmistä, miehiä, naisia, lapsia. Vene hörppää vettä. Mutta onneksi vasta juuri ennen saarelle rantautumista. Kreikka ottaa alistuneesti vastaan, ei sentään uhkaa kuten jatkossa muut läpikulkumaat, erityisesti Unkari. Kreikassa Ghaits kohtaa orvon Abdun, heistä tulee parhaimmat ystävät: he ymmärtävät toisiaan, molemmat ovat menettäneet isänsä. Pakomatkalla voi tulla kenen tahansa ryöstämäksi, jopa toisen pakolaisen.

Pojat haluaisivat jatkaa matkaa yhdessä. He miettivät millaista tulee olemaan, kun he pääsevät yhdessä Saksaan. Toinen sanoo: sitten minä nauran, toinen sitten minä itken. Dokumentissa kumoikaan ei vuodata yhtään kyyneltä, mutta tummien silmien värisävyn tummetessa jonkun kysyessä perheestä, voi arvata mitä sydämessä liikkuu. 

Mutta sitten Abdu saakin ensimmäisenä rahalähetyksen ja suuntaa yksin kohti Ruotsia, jossa hänellä on setä. Poikien tiet eroavat ja molemmat ovat taas yksin. 

Ghaithin suurimmat vaikeudet ovat vasta edessä: leirit ja vastaanottokeskukset, joita niitä voi miksikään järjestäytyneeksi toiminnaksi sanoa, ovat likaisia, liejuisia, karmeita paikkoja. Ruokaa ei juuri saa. Ja niistä eteenpäin lähtiessä tiellä odottavat rajan ylitykset, poliisipartiot, koirat. Ghaithin ryhmässä on lapsia. Pientä tyttöä hoputetaan kulkemaan nopeammin, nopeammin junarataa pitkin, on kiire rajalle ennen kuin heidät saadaan kiinni. Ghaith joutuu jossain vaiheessa kiinni, hän joutuu antamaan sormenjäljet päästäkseen eteenpäin. Ymmärrän että tämä on vaarallinen teko, koska hänet voidaan milloin tahansa myöhemmin palauttaa vastaanottaneeseen, mutta vihamieliseen maahan. 

Pojat pitävät yhteyttä puhelimitse. Abdu pääsee vihdoin setänsä luo Landskronaan, joka ei kuitenkaan voi tai halua ottaa häntä kotiinsa. Setä suunnittelee muuttoa muualle, Abdu jää alaikäisten vastaanottokeskukseen. Abdu vakuuttaa Ghaithille kaiken olevan hyvin. 

Ghaith onnistuu myös tavoitteessaan päästä Saksaan. Tulee hetken voitonriemu kun hän näkee Saksan olot, vastaanottokeskuksessa on siistiä ja puhdasta, lakanat vuoteessa. Matkalta hän on soittanut äidilleen Syyriaan kun on pystynyut. Äiti kysyy usein mitä poika on syönyt. No sellaisen, äh... sellaisen, kalavoileivän. Saksassa saa muutakin kuin voileipiä. Mutta Ghaithin valtaa ikävä ja silmät tummenevat tummenevassa yössä.

Tämän tarinan verran enemmän tiedän tänä päivänä turvapaikanhakijoiden elämästä. Lapsen elämästä tässä maailmassa, Euroopassa.

Eeva-Liisa

Dokumentti: Pako Syyriasta, alkuperäinen nimi My Escape. Tuotantoyhtiö Danmarks Radio TV. Parhaillaan maailmassa vaeltaa yli 2 miljoonaa pakolaislasta, moni yksin. Kesto: 53 minuuttia, nähtävissä Yle Areenassa vielä noin 3 kuukautta.

 

Tyttöjen tarinat

Mitä jää verkkokalvolle ja ajatuksiin tytön tarinasta? Tyttö kuuntelee lapsesta lähtien tarkalla korvalla ympäristönsä ihmisiä, koira on hänelle ystävä siinä missä ihminenkin, hän oivaltaa herkästi, nauraa sydämestään, mutta häntä harmittaa kun vakava runo jää kesken ja huomio siirtyy tyhjänpäiväiseen loruiluun.

Olen sodan jälkeen syntynyt, ei isäni eivätkä edes kummankaan puolen isoisäni ole olleet sodassa. Äitini veljistä kaksi oli rintamalla: toinen sairastui loppuelämäkseen ja toinen kuoli sairastuttuaan sota-aikana. Vaikka sodasta on kuullut ja lukenut paljon, se on jäänyt kaukaiseksi.

Minulle sota on Suomen sotien lisäksi niitä sotia, joita käydään nyt: Syyriassa, Irakissa, Afganistanissa, Afrikan valtioissa. Evakkoja ovat karjalaisten ohella ne, jotka ylittävät tänä päivänä Välimerta ja muita meriä kiikkerillä aluksilla, parhaassa tapauksessa saapuvat satamiin eivätkä tiedä mitä heille siellä tapahtuu.

Lahden kaupunginteatterin iso näyttämö on viimeistä paikkaa myöten täynnä Evakkotytön tarinan esityksessä, joka perustuu Eeva Kilven Karjalaan sijoittuviin ja sota-aikaan ajoittuviin omaelämäkerrallisiin teoksiin. Näytelmä on tematiikkaansa nähden kevyt, humoristinen, toiveikas.

Evakkotytön tarinan paras anti oli lapsen sisäinen kokemus sodasta. Kevyestä otteesta huolimatta näytelmä kosketti syvästi lapsen kokemuksen kautta. Pääosan esittäjän, Eevan roolin näyttelijän, nimeä ei mainita teatterin sivuilla, joten kiitän hänen roolisuoritustaan nimettömänä. Hän antoi minulle aavistuksen siitä mitä lapsi ja nuori kokee suuren tuntemattoman äärellä. Minulle tämän lapsen kokemus ja sen lapsen kokemus, joka ylittää suurta tuntematonta, kuivaa aavikkoa tai pelottavaa merta, on sama. Tyttöjen tarinat. Toivo on ainut, mitä on. Jos sitä ei ole, ei ole mitään.

Eeva-Liisa