Vesi höyryää, filosofoin

Eilen piti olla kuutamoyö, olikin ehkä, vaikka minä en kuuta nähnyt. Helsingin uimastadionilla vietettiin kuutamoyötä juuri ennen kauden lopettamista. Pilvet peittivät taivaan eli kuutamo oli enemmän mielessä kuin todellisen katseen, näköhavainnon kohteena.

Rene Descartes'in uudenuutukaisena oppilaana pohdin: "Kuuta en näe, mutta näen että  vesi höyryää. Koska voin aisteillani nähdä höyryn, voin todeta että vesi siis on. Ja koska vesi on, olen minäkin. Minä olen, koska näen että vesi höyryää. Kuuta en näe, mutta en siksi voi varmuudella väittää, ettei sitä olisi, enkä sitäkään että koska en näe kuuta, ei olisi minuakaan. Sitä paitsi: mikä kuu on? Onko minun syytä olettaa että omaksumani totuus kuusta on totta? Ja mikä minä olen? Etten heti aluksi joutuisi todella vaikean kysymyksen vangiksi eli sen, kuka tai mikä minä olen, menen eteenpäin.Vettä voin koskettaa, vesihöyryn voin nähdä ja tuntea kasvoillani, vedessä voin liikkua, liikutella itseäni. Eli siis tyydyn tässä vaiheessa siihen, että olen, koska tein aistihavainnon ja vielä lisäksi monella aistilla. Aistini ovat yhteydessä mieleeni. Annan itseni vakuuttua siitä, että olen, koska tiedostan tämän mielessäni."

Jatkan siis uimista kaikessa rauhassa. Vaikka kuuta ei näy, minä olen. Cogito, ergo sum.

Eeva-Liisa

Suomennoksia Rene Descartesin Meditations metaphysiques (1647):
1. Mietiskelyä ensimmäisestä filosofiasta. Kirjeitä 1640 - 1641. Tuomo Aho. Gaudeamus, Helsinki 2002.
2. Metafyysisiä mietiskelyjä. Teoksia ja kirjeitä. J.A.Hollo. Teoksia ja kirjeitä. Laatukirjat, Porvoo 1956.

Kuukalenteri 2016.

 

Poikkeaminen lapsuuteen

Olin kesäisellä ajelulla poikani ja hänen ystävättärensä kanssa. Ajelimme "halki kauniin Suomen" kuten entisaikojen matkailumainoksissa sanottiin. Matkalla Helsingistä Vaasaan pysähtelimme, mutta kiintoisinta oli paluu vanhaan ja unohtuneeseen: lapsuuteni maisemiin Jalasjärvelle. Kävin siellä kaksi ensimmäistä luokkaa. Niistä vuosista muistan vaaleakutrisen pojan, johon olin ihastunut. Muistan vellin, jota tuotiin maitotonkalla suoraan luokkahuoneeseen. Muistan vanhan ja lempeän opettajamme, jonka nimi oli Lempi.

Kotini sijaitsi samalla pihalla kuin koulu. Aamuisin juoksin pihan yli kouluun. Talvella taisin ottaa potkukelkan.

Koti sijaitsi joentörmällä. Joessa asui näkki. Joessa kuitenkin opin uimaan.

Joen toisella puolella oli maalaistalo, josta haimme joka päivä maitoa, aina viisi litraa kerrallaan. Vuotta vanhempi veljeni joi vähintään litran maitoa päivässä.

Kun sillan jälkeen, maitotalon kohdalta kääntyi oikealle, tuli pikkuhiljaa kirkonkylälle. Mekin asuimme kirkonkylällä, mutta vielä lähemmäksi kirkkoa, kauppoja, pankkeja ja kirjakauppaa. Kirjakaupasta ostettiin kiiltokuvia.

Kävimme katsomassa taloa, jossa asuimme ennen kouluaikaista kotiani. Talon nimi oli Jörölä, mutta nimestä huolimatta se oli kaunis, kaksikerroksinen, valkoinen puurakennus. Ylhäällä oli iso veranta, jolla tammikuussa syntynyt pikkuveljeni nukkui päiväunia. Isän kuvaamista kaitafilmeistä päätelleen talvella oli silloin miinus kolmikymmentä astetta ja savu nousi hormeista suoraan ylöspäin.

Siinä puutalon pihalla leikimme hammaslääkäriä. Hammaslääkärillä oli pora kädessään ja hän juoksi kiinni potilaita. Olin hammaslääkäriinkin ihastunut ja toivoin että hän saisi minut kiinni. Silloin ei olisi haitannut, vaikka hammaslääkärin poraa markkeeraavalla nokkosella olisikin hieman kutitellut leukojani.

Viidestä vuodesta on vain vähän tietoisia muistoja. Mitä kaikkea muuta koin nelivuotiaasta yhdeksänvuotiaaksi maaseudulla 1960-luvun Suomessa?

Eeva-Liisa

Jalasjärvi liitettiin 1.1.2016 lähtien Kurikan kaupunkiin.

Varjoissa maan

Väsynein jaloin pyöräilin myöhäiskesän epävakaisena päivänä pitkin merenrantaa. Vaasassa voi ajaa merenrantojen suuntaisesti kaukaa lähiöstä keskustaan. Matkalla tuli vettä ja rakeita, pilvien värit vaihtelivat roosasta synkänsiniseen ja taas ruusunpunaiseen.

Rannassa törmäsin Kuntsin taidemuseoon. "Haa", ajattelin, "minullahan on museokortti!" Voisin mennä sisään pitämään sadetta ja pakoon puolen sentin raekuulia. Olin ainoa vieras. Hyvä niin, en ollut enää sateen ja rakeiden jälkeen julkisuuskelpoinen.

Taiteilija Anni Rapinojasta en ollut kuullut. Lähdin kiertämään. Kaukaista musiikkia kantautui korviini ensimmäisestä kerroksesta, mutta kiipesin heti toiseen. Eteeni avautui korkokenkien kavalkaadi: Syysjuhlakengät, Metsän varjoissa ja Vihreitä ajatuksia -kengät, Kasvun aika. Kun oikein lähelle kumartuu, näkee että kenkä on Luonnottaren jalkine.

Yhtäkkiä minut valtaa rauha. Olen tässä tilassa enkä muualla, en kaipaa muualle, en räplää iPadia enkä puhelinta. Meren äänten rohkaisemana kumarran Äiti Maan turkille, se kumartaa takaisin ja Luonnotarten jalkineet lyövät korot maahan:

 

"Näillä päivillä ei ole enempää tarkoitusta
kuin tanssin askelilla, joilla on vain tanssin tarkoitus.
Ja sentään: kun kuulet sankaruuden ja rakkauden
hyvin oudon tanssin, sellaisen kuin Aragonian jota,
johon 3/8 tahtiin on saatu yllätyksen muoto,
vapaus, keveys, arvokkuus ja ilo,
tuntuu kuin eräs enkeli: kuoleman kaipaus
olisi irrottanut loukkaantuneet askelensa
tomun magneetista ja mennyt ohi
niin taitavasti hipaisten, ettei sitä unohda."

 Eeva-Liisa


Anni Rapinojan Ihmisen luonto -näyttely 27.5.–28.8.2016 Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa. Taiteilijan uusinta tuotantoa edustaa installaatio Sama meri (2016), äänimaailman on suunnitellut  Hailuodossa asuva musiikkituottaja Jürgen Hendlmeier, joka on säveltänyt teosta varten musiikin elektronisella trautonium-instrumentillaan.

Runo Eeva-Liisa Mannerin kokoelmasta Fahrenheit 121

Heinäkuun hetkiä: III Vaasassa

Satuin hiljattain kuulemaan radion Ylen ykköskanavalta ohjelman säveltäjä Einar Englundista (1916 - 1999). Ohimennen olin toki kuullut hänestä, mutta miksi niin vähän, niin harvoin?

Korsholman eli Mustasaaren musiikkijuhlat on valinnut Einar Englundin tämän vuoden säveltäjäksi. Kuulin keskiviikon avajais-konsertissa Englundin sinfonian numero 4 vuodelta 1976. Se on omistettu venäläisille säveltäjille Dmitri Shostakovitshille ja Igor Stravinskille. Sinfonia on epätavallisen elävä, tunteissaan vaihteleva, lyömäsoittimien viiruttama. En ole kuullut sinfoniaa, josta olisin päässyt samalla tavalla kärryille ja matkasin niillä kärryillä yhtä epämusikaalisena kuin aina ennenkin, mutta jatkuvien ahaa-elämysten saatellessa autuasta tietämättömyyttäni.
   

Kapellimestari Sakari Oramo selvitti maailmanmiehen humoristisella otteella senkin, että Vaasan Pyhän Kolminaisuuden kirkossa ääni alkoi kiertää merkillisellä tavalla. Hän pysäytti soiton, orkesteri katseli ihmeissään ympärilleen, Oramo kääntyi kirkkosaliin ja aprikoi jotenkin siihen tapaan että: "Jag vet att husets Herre kan ha en annan musikalisk åsikt....". Kerrassaan tyylikkäästi hän hoiti tilanteen: ilmastointi sammutettiin ja orkesteri jatkoi siitä mihin oli päässyt. 



Lukioikäinen Jonathan Roozeman soitti sellosoolon. Nuori mies sai riemukkaat aplodit, jotka eivät olleet loppua. Ja lopuksi orkesteri soitti vielä uudelleen kohdan, joka oli kirkon varsinaisen isännän tai äänentoistosta huolehtivan toimesta tai toimettomuudesta keskeytynyt. 

Englund, Oramo ja Roozeman saivat sijan sydämessäni. Vaasan kirkko joulua kuvaavine alttaritauluineen oli jo siellä.

Eeva-Liisa

Korsholman musiikkijuhlat 27.7. - 4.8.2016 Vaasassa ja lähiseudulla.

Heinäkuun hetkiä: II Helsingissä

Aina ei heti innostu, kun pitäisi lähteä tutustumaan uuteen muusikkoon, teatterintekijään tai kuvataiteilijaan. Vaiva on harvoin täysin turha ja joskus erittäin palkitseva. Viime sunnuntaina polkaisin merenrantoja pitkin Didrichsenin taidemuseoon, jossa käyn usein juuri kesäisin. Tamara Piilola oli minulle uusi taiteilijanimi.

Museon nettisivuilla esitellään kuvataiteilijan maalaamia töitä: "...suurikokoiset maisemat tulvivat mystiikkaa, valonhohdetta ja yksityiskohtia. Hänen maalauksensa muodostuvat sekä perinteisistä luontokuvista että dekoratiivisista, kuvitteellisista luontonäkymistä." Työt ovat öljyväritöitä, värikerroksia on usein vain yksi ja lopputuloksena on akvarellimainen keveys. Maalaustekniikka on monimuotoinen: opas kertoi Piilolan käyttävän myös tietotekniikan mahdollisuuksia.

Luontokuvissa on mystinen ulottuvuus: tie johtaa metsän ovien kautta loppumattomaan maisemaan; vene lipuu puunrunkojen lävitse jonnekin kaukaisuuteen; koira seisoo tiellä keskellä maisemaa, eikä tunnu tietävän minne on menossa tai minne pitäisi mennä. Vai johdattaako se minua, katsojaa jonnekin, takaisin?

Ihmisiä Piilola kuvaa kuulemma harvoin. Mutta kyllähän ihmisistä kuvia riittää, selfie-aikana. Kiitos Tamara linnuista ja puista, vedestä ja valosta.

Eeva-Liisa


Taiteilija Tamara Piilolan (s. 1977) näyttely Didrichsenin taidemuseossa 25.5.–28.8.2016.

Heinäkuun hetkiä: I Kajaanissa

Ties monettako vuotta Eino Leinon päivän aikaan heinäkuun alussa Kajaanissa, asun aina Karolineburgin kartanossa, jossa kuulemma kummittelee. Päivät runoviikoilla ovat kuitenkin niin täysiä, ettei jaksa odottaa edes Karoline-rouvan ilmestymistä öisin. 

Tästä vuodesta jäi mieleeni Kati Outisen tulkinta muistisairaan päivästä. Muistisairas ihminen elää elämäänsä oman muistimaailmansa rajoissa, mutta arvokasta elämä on aina. Kunhan muistaa kumisaappaat, avaimet ja PIN-koodinsa.  

Ensimmäisenä iltana kiehtoi vuoropuhelu viola da gamban ja saksofonin kesken: Mikko Perkola ja Jukka Perko antoivat sanat ja sävelen 1600-luvun luuttulaulujen ja 1900-luvun sensuellin jazzin repliikeille.

Tuula-Liina Varis haastatteli vuoden runoilijaa Helena Sinervoa, jolle lapsuus on yksi tärkeimpiä teemoja. Lapsuuden yksinäisyys. "Lapsuus on talo, jota vanhemmat asuvat", heille on muistutettava: "... älkää kulkeko kuin omassanne, koputtamatta." Haaveena on kirjoittaa tyhjentymätön kirja, tavoittaa pyhän kirjan idea. Sinervoa kiehtoo juutalainen perinne: Talmud, ihmeet perinteessä, rabbien keskustelut näistä. Haastattelun lopussa Sinervo totesi oman runoilijan laatunsa olevan kehittymässä mystiikan suuntaan.

Runoviikkojen monivuotisen taiteellisen johtajan, Taisto Reimaluodon mukaan: "Runoviikolla ei pudoteta ketään, ei pilkata ketään, eikä valita voittajia." Kajaanin runoviikko on virkistävä vaihtelu, varteenotettava vaihtoehto, hämmästyttävä toisin ajatteleminen, sanominen ja tekeminen pakoiksi lueteltujen mantrojen keskellä: pakko olla kaupallinen, pakko olla suuri, pakko kasvaa, pakko olla suurelle huvitusta ja viihdettä kaipaavalle yleisölle mieliksi. Entä yleisö, joka vaatii pientä?

Eeva-Liisa 

Vapaus lähijunassa on vapautta välittämisestä

Senkin uhalla, että minut luokitellaan sietämättömäksi moralistiksi väitän, että lauantai-iltapäivän 45 minuutin matka lähijunassa on yhtä piinaa. Ei, kukaan ei ollut vielä juopunut. Ei, kukaan ei riehunut, vielä. Puhun perustavanlaatuisesta, mutta myös arkisesta asiasta: kielestä ja sen käytöstä.

Olin paluumatkalla hautajaisista. Nykysuomalainen lähijunassa - iästä riippumatta - puhuu niin kuin paikalla ei olisi ketään muita tai vain samalla lailla suomen kielen sanavarantoa köyhdyttäviä ihmisiä. Nuorten jengi, ehkä 13-14-vuotiaita, puhui siitä kuka kenellekin antaa ja missä asennossa tai kuinka anteliaasti. Yksityiskohdat kävivät selviksi. Keskustelu käytiin kello 18 lähijunassa.

Väliasemalta viereeni istahtaa tupakalta voimakkaasti haiseva keski-ikäinen mies. Aloittaa puhelun, keskustelu koskee maksettujen naisten palveluja Helsingissä. Puhelu vilisee välimerkkiä "v-u" ja se käydään kovaan ääneen kello 18 lähijunassa. 

Surullisten, länsimaiden perikatoa enteilevien, ajatusteni lomasta nousi mieleeni viime viikolla kuulemani radiokanava Ylen ykkösen haastattelu, jossa Helsingin yliopiston kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth kertoi teoksestaan Hyvintoimintayhteiskunta. Hänen mukaansa emme enää tarvitse niinkään 'hyvinvointia' kuin 'hyvin toimimista', oikein toimimista. Hyvinvoinnissa ollaan päästy niin pitkälle, että vastuu omasta toiminnasta, yhteiskunnasta ja muista unohtuu. Hyvinvointi on itsestään selvyys. Etsitään omaa, henkilökohtaista onnea enemmän kuin yhteistä hyvää. 

Junassa istuessani koin, että näin silmieni edessä sen, mistä Ehrnrooth puhui radiossa ja kirjoittaa teoksessaan: kanssamatkustajani eivät välitä mitä puhuvat julkisessa tilassa. Eivät puheet minusta ole pelkkiä puheita, ei niitä voi mitätöidä sanomalla että mitä väliä. Kaikella on väliä ja siitä syntyy yhteiskunta, jossa välitetään ja joka välittää. 

Ehrnrooth esittää kysymyksiä: "Onko hyvinvointiyhteiskunnalla tulevaisuutta ilman hyvän elämän velvollisuuksia. Mikä on vapauden suhde välttämättömyyteen ja moraaliin".

Surullinen ajatuksenjuoksuni käänsi hieman suuntaa, kun vaihdoin paikkaa - katsoin oikeudekseni valita akustisen ympäristöni - ja näin äidin ja isoäidin lapsineen, jotka yhdessä suunnittelivat huomista päivää. 

Kotiin tultuani etsin vielä tietoa Ehrnroothin kirjasta ja löysin tammikuussa 2015 julkaistun Joonas Konstigin blogikirjoituksen, jossa hän viittaa Jaakko Lyytisen Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen kirjoitukseen Ehrnroothin vuoden 2014 kirjasta Toivon tarkoitus: "Klassinen vapauskäsitys on vapautta pahasta ja vapautta tehdä hyvää. Nykyinen vapauskäsityksemme on, että kaikkien pitää saada tehdä mitä haluaa." 

Eeva-Liisa

Jari Ehrnrooth Hyvintoimintayhteiskunta. Miten aikamme kriisi ratkeaa? Kirjapaja 2016.

Kotimaisten kielten keskuksen kokoamien suomen kielen kauneimpien sanojen joukossa ovat aalto, hiljaisuus, taival, äiti.