Äitejä, isiä ja lapsia

I Tallinnassa

Äiti puhuu kännykkään: "Voi pieni rakas, minä vähän myöhästyn. (hiljaisella äänellä) Tuli yllättäen asiakas. Mutta pupunen, ota kaapista piirakka ja tule sitten minua vastaan. Tulethan, muru?"

Tallinnan äiti on hierojani, jolle olen yllättäen ängennyt. Hän puhuu venäjää, jota ymmärrän. En ehtinyt laskea montako hellittelysanaa parissa lauseessa oli.


II Roomassa

Pietarinkirkon messussa sunnuntaina. Edessäni istuu isä kaksine lähes murrosikäisine lapsineen. Lapset roikkuvat isässä kiinni, toinen toiselta, toinen toiselta puolen.  Isä silittelee toisen tukkaa, puhelee hiljaisella äänellä toisen kanssa. Jonkun ajan päästä he lähtevät kolmikkona, tytär toisella puolella isää, poika toisella.

III Helsingissä

Isä seisoo kolmen lapsen kanssa ratikkapysäkillä. On raaka maaaliskuinen sää. Kaksi pientä poikaa tuijottaa älykännykkää ja pelaa. Pikkutyttö kiehnää isän jaloissa ja valittaa että on kylmä. Isä sanoo: "Jo, jag ser att du är kall. Men vi är snart hemma." Isä ei ota tyttöä syliinsä. Isä ei lämmittele tyttöä. Isällä ei ole kantamuksia.

Mistä on kyse?

Vaihtoehtoja:

1. Suomessa ja suomalaisilla työ menee kaiken muun edelle. Sen takia meidän on opetettava lapset aivan pienestä itsenäiseksi, että he pärjäävät kun vanhemmat menevät töihin.

2. Meillä on muuten vain aina kiire.

3. Emme osaa ottaa syliin emmekä hellitellä lasta sanallisestikaan.

4. Meidän mielestämme lasta, puhumattakaan nuoresta, ei saa hemmotella lepsuudella.

5. Sattumista?

Eeva-Liisa

HS torstai 9.3.2017 Päivi Repo: Eikö meillä ole enää tilaa lapsille?
HS yleisönosastokirjoitukset alkuvuonna 2017:
Aina ei ole tarjota syliä, joka lohduttaisi
Lapseni lopetti puhumisen päiväkodissa

Matkalta palatessa

Matkalta palatessani ajattelin kirjeitä. Ennen, kun palasi matkalta, oli aina kirje tai pari vähintään odottamassa. Nyt on yleensä yksi: yksi uskollinen kirjeystävä kirjoittaa kirjeen viikossa, parhaassa kaksi. Mutta nyt ei ollut tullut kirjeen kirjettä.

Jostain syystä olen matkalta palattuani usein syvissä pohdinnoissa. Mieltäni tasoitti ja lohdutti hiljattain hankkimani Leena Krohnin kirja Kirje Buddhalle. Kirjassa kyttyräselkäinen kirjeenkantaja saa tehtäväkseen toimittaa kirjeen Buddhalle, mutta ei saa osoitetta, eikä hänelle ole aavistustakaan kuka tämä tällainen Buddha-henkilö on:

"Kuka kumma on tämmöinen Buddha-veli

ja missä on kirjeen määränpää,

kun osoitetta en kirjeessä nää?"

Ei auta, matkaan on lähdettävä:

"Se selvitä itse, tartu töihisi siitä,
ei tässä nyt kuhnustelu riitä.
Sanon kerran vielä ja painavasti:
Vie pikana kirje ja perille asti!"

No voi hyvät hyssykät sentään - mikä tehtävä! Vaikka, kun tarkemmin mietin, onhan tässä yhtymäkohtia missä tahansa agentuurissa tai konttuurissa eteemme tölmähteleviin toimeksiantoihin: "Pane toimeksi ja sassiin, olisi pitänyt olla valmista jo eilen! Älä kysele, älä tutki, vaan hutki!"

No niinpä tämäkin uskollinen Postimies lähtee matkaan:

"Joka duunissa on omat varjopuolet,
mutta karistan kyydistä turhat huolet
ja kiidätän kirjeitä maailman ääriin,
vaikka kyttyrään ottaa ja länkisääriin."

Tehtävää suorittaessaan Postimies törmää pankkiiri Hiiruun:

"Käykää salonkiini, niin saatte kuulla,
miten rahaa tehdä ja rahaa pestä.
Ei viekasta laki, ei moraali estä,
eikä veroista kummoistakaan koidu haittaa,
paratiisiin kun taalat ja kopeekat laittaa."

Postimieshän vaikuttaa elävän tätä päivää. Enpä uskalla arvailla, mutta aivan kuin tuossa pankkiiri-Hiirussa ja hänen pankkilaitoksessaan olisi jotain tuttua. Pankkiirin kartanolta Postimies ei löydä Buddhaa eikä hautuumaaltakaan: "Miten yöusva hyytää! Miten metsä on tumma!" Matka jatkuu, kevyt kirje mutta painaa.

Voi uskollisen Postinkantajan taakkaa! Voi paluuta kotiin, kun tehtävä on toimittamatta! Mutta kas, kodin oven avaa tuntematon...

Lopun saatte lukea kirjasta. Se on huikea. Ja se teki minut hyvin onnelliseksi, vaikka en ollut saanut yhtään kirjettä matkani aikana.

Eeva-Liisa

Teos-kustantamon kirjailijaesittelystä: Leena Krohnin (s.1947) laaja tuotanto sisältää romaaneja, lastenkirjoja, novelleja sekä esseitä. Krohnin kirjoitusten vaivihkainen huumori ja kuulas kieli puhuvat olemassaolomme kummallisistakin piirteistä rohkeasti ja älykkäästi.

Kirsikankukkia ja siemeniä

 
Mitä minulle jäi mieleeni Yayoi Kusaman näyttelystä Helsingin taidemuseossa tänään? Kasvit, joita hän maalasi uransa alkuvaiheessa. Hänestä kertovassa dokumenttifilmissä hän kulkee hautausmaalla kirsikankukkien alla. Hän kertoo rakastavansa kirsikankukkia. Näen hänen japanilaisuutensa juuri näissä herkissä kasvipiirustuksissa ja -maalauksissa.

Hänen pilkkunsa ja pisteensä ja myöhemmät hyvin suurikokoiset työt, joissa kasvit ja kukat toistuvat ja toistavat toisiaan, eivät löydä tietään mieleeni ja sydämeeni. Se mikä samalla kuitenkin mykistää on käsittämätön luovuus ja työteliäisyys. Taiteilijan esittelyissä hänen työtapaansa kuvataan maaniseksi, tavaksi hallita pakkomielteitä ja hallusinaatioita. 

Yayoi Kusama syntyi Japanissa, Matsumotossa. Japani kävi hänelle ahtaaksi, konservatiiviseksi ja hän muutti vuosiksi 1958–1972 Yhdysvaltoihin. 1960-luvulla hän teki performansseja ja kuului pop-taiteilijapiireihin. Kusama palasi 1970-luvulla Japaniin, jossa ei kuitenkaan saanut heti hyvää vastaanottoa, vaan häntä vieroksuttiin. Pikkuhiljaa häntä alettiin arvostaa ja 2000-luvulla hänestä tuli maailmankuulu niin taiteellaan kuin yhteistyöstään nimekkäiden muotisuunnittelijoiden kanssa. Hän asuu pienessä huoneessa tokiolaisessa mielisairaalassa. Kuulin oppaan kertovan ryhmälleen, että taiteilijan työt maksavat vähintään useita satoja tuhansia dollareita. Kusama on edelleen 87-vuotiaana erittäin luova taiteilija.

 

Jostain syystä minulla oli surumielinen olo näyttelystä poistuttuani. 

 

Eeva-Liisa
 

Ole läsnä, muuten olet poissa

Mitä on olla läsnä? Mitä on kuunnella? Mitä on antaa aikaa toiselle ihmiselle? Mitä on viettää aikaa toisen kanssa?

Älyteknologian aikana yksinkertaiset kysymykset palaavat. Voiko yhtäaikaa olla läsnä sille, jonka lähellä on fyysisesti, vaikka kädet näpertävät näppäimillä ja katse on suunnattu ruutuun? Voiko olla läsnä sille, jota ei katso silmiin?

Kuka on lähimmäisemme? Tämä raamatullisuutta uhkuva kysymys tulee mieleeni, kun katselen Suomen kansaa julkisissa liikennevälineissä, kahviloissa, ravintoloissa, kodeissa. Jos tulisin toiselta planeetalta ja minulta kysyttäisiin, mikä havaintojesi perusteella on nykyihmisen lähimmäinen, olisi vastaukseni joko 1) pienet härvelit, tai 2) jos ymmärtäisin, että siellä härvelin toisessa päässä saattaa olla joku, niin se joku siellä muualla, luonnollisestikaan ei se, joka on siinä lähellä.

Mitä tämä tarkoittaa? Ainakin sen otaksuisi tarkoittavan, että ihmisen fyysinen läsnäolo ei ole niin tärkeää. Mitä muuta se voisi tarkoittaa? Voiko se tarkoittaa, että ihmiset eivät ole kokonaisuuksina enää tärkeitä, tai edes mahdollisia? Jollain tavalla ihmisestä voidaan poimia vain osia tai päinvastoin, ihminen voi tarjota itsestään vain osasia, ehkä niitä jotka hän kuvittelee parhaiksi paloikseen.

Tänään Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla toimittaja Anna-Sofia Berner kirjoittaa kiintoisassa jutussaan läsnäolemisesta älypuhelimien aikakaudella. Hän kysyy poleemisesti, mihin käytin ajan ennen älypuhelimia? Ja vastaa että ainakin television katseluun. No jaa, siihenkin, mutta myös pelkkään läsnäolemiseen: lapsi katsoi perunaa kuorivan äidin selkää, nuorikin ihminen saattoi bussissa tai ratikassa vain katsoa ohikiitävää maisemaa, julkisessa tilassa saattoi alkaa keskustelun jonkun satunnaisen vieressäistujan kanssa.

Berner samastaa tekemättömyyden tylsyyteen. Hän myös kyseenalaistaa tutkija Minna Huotilaisen neuvon, että voidakseen keskittyä ihmisen pitäisi panna puhelin kokonaan pois päältä. Berner kirjoittaa että ehkä kännykän vilkuilu on samaa kuin maiseman tuijottaminen luostarin ikkunasta. Hän esittää, että kännykän vilkuilu tarjoaisi välttämättömän tauon keskittymisestä. Olen totaalisesti toista mieltä.

Taukoa keskittymisestä tuo silmien lepuuttaminen maisemassa, tai silmien sulkeminen ja omien mielen kuviensa katselu, kuvittelu tai yritys tyhjentää mieli. En hetkeäkään usko älypuhelimen voivan tarjota sen kummemmin psyykkistä mieltämme kuin fyysisisiä aivojamme lepuuttavaa taukoa. Siihen älypuhelin on liian kaupallinen, liian koukuttava, liian nopea, liian tekninen, liian paljon (turhaa) tietoa ja stimulaatiota yhtäaikaa tarjoava. 

Jos taas puhutaan ajasta ennen televisiota, ollaan jo perimmäisten kysymysten äärellä. Berner hahmottelee keskittymisvaikeuksia keskiajan luostareissa: ei osattu silloinkaan rauhoittua, mieli harhaili ja sitä pidettiin syntinä. Oliko luostareissa havaittu henkisen laiskuuden synti sukua älypuhelimen aiheuttamalle levottomuudelle ja päämäärättömyydelle? Ihmisen ikiaikainen perimmäinen levottomuus saa varmasti eri aikoina eri muotoja, mutta näen eron siinä miten tähän suhtaudutaan. Vaikka Berner kirjoittaa kuin olisi käynnissä noitavaino älypuhelimia ja niiden käyttäjiä vastaan, asiahan on juuri päinvastoin: hiljattain oli kiivasta julkista keskustelua uudesta opetussuunnitelmasta, joka yhyttää yhä enemmän lapsen ja koneen. Joa ajattelet toisin, olet kelkasta pudonnut häirikkö.

Eilen samaisessa lehdessä amerikkalainen tutkija Samuel Abrams kehottaa sulkemaan verkon ja puhelimet tunneilla: "Ei voi tulla hyväksi lukemisessa tai matematiikassa, jos puhelimien piippaus keskeyttää jatkuvasti."

 Eeva-Liisa

HS 14.1.2017 "Katkaiskaa netti oppitunneilla". Kotimaa-osio A22.
HS 15.1.2017 "Ole läsnä, muu on syntiä". Sunnuntai-sivut B13.

Puiden salattu elämä* eli kokemuksia Kokemäenjoelta

 

puut sietävät meitä päivällä
suojelevat yöllä
sekin kuusiryteikkö jonka U. aikoi kaataa
mutta jo kauan ennen tätä kun vastatulleina kuljimme veden perässä
joenvarsitiellä vesikanistereita heilutellen

jää tervehti meitä: ärjyi, helisi, kilisi, kumisi ja kalisi
                                                     jää ikiaikainen eläin
                                                     toi salaperäisen viestin tuhansien vuosien takaa

ja R. - lintumies - taputteli puita, kehui niitä
tulevia lehtopöllön pesäpuita
itsekkäitä koivujakin, lepytellen
maanalaisia maanitellen

yön tullen katson puita ja niiden häipyviä varjoja, odotan kuuta, kamiinan öisiä kohahduksia, unia ja usvaa.

Eeva-Liisa

Metsässä tapahtuu ihmeellisiä asioita. Puut kommunikoivat keskenään. Ne suhtautuvat tunteellisesti jälkikasvuunsa ja naapuriin vanhuksiin. Siis vanhempiin puihin. Puilla on tunteet. Ja muisti. Ne tunnistava hyönteisen myrkyn ja saattavat varoittaa toisia puita siitä.

Metsänhoitaja Peter Wohlleben (s. 1964) kertoo uusista puihin liittyvistä tieteellisistä havainnoista samalla kun hän kuvaa omaa suhdettaan puihin ja luontoon. Suomalaisten verenperintönä on aina jonkinlainen suhde metsään, mutta kun luemme tämän kirjan, on metsään meneminen meillekin aivan muuta kuin mihin olemme tottuneet.

Wohlleben jätti työnsä mestänhoitajana jouduttuaan vaihtoehtoisen metsänkasvatusfilosofiansa vuoksi vastatusten valtiollisen työnantajansa kanssa. Pian paikallinen metsänhoitoyhdistys palkkasi hänet. Hän päätti luopua tuholaismyrkyistä, otti käyttöön hevostyövoiman, antoi metsän kasvaa vapaammin ja käänsi näin alueen tappiollisen talousmetsän voitolliseksi.
    
* Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä. Gummerus 2016.
          

Meren tähti ja Ruusu Iisain juuren

Olen usean vuoden ajan saanut kutsun joulujuhlaan, jollaista ei oikeastaan tänä maailmanaikana enää voisi kuvitella olevan olemassa. Vai miltä kuulostaa juhla johon ei tarvitse ilmoittautua; juhla jossa lauletaan vanhat ja uudet joululaulut, nekin kaikista upeimmat ja vanhimmat, kuten Ave Maris Stella tai On ruusu Iisain juuren, jotka ovat kaikkialla muualla jo unohtuneet; juhla jossa lausutaan joulurunoja kuten Yrjö Jylhän Jouluyö; juhla jonka kustannuksiin voi osallistua vapaaehtoisella pikkusummalla?

Joululaulajaiset ovat kuulemma saaneet alkunsa nelisenkymmentä vuotta sitten jossain Helsingin keskustan korttelissa, kun naapurit kutsuivat toisiaan glögille ja lauloivat yhdessä. Tästä tuli tapa, tavasta tottumus ja nyt ilmiö on paisunut sadan puolentoista ihmisen vapaamuotoiseksi juhlaksi, jossa vallitsee niin lämmin tunnelma, että se on jollain tavalla hämmentävää.

Tänä vuonna satuin istumaan pöydässä, josta en alun alkaen tuntenut ketään. Mutta äkkiäkös siinä porukassa tutustuu, eikä kulunut aikaakaan, kun yhteisiä tuttuja alkoi löytyä. Toinen huomio pöytäseurueestani oli että he lauloivat epätavallisen hyvin... No, illan mittaan asia selvisi: yksi jos toinenkin asettui vuorotellen estradille esiintymään. Olin istahtanut entisten ja nykyisten ammattilaulajien pöytään. Ehkä heistä oli kiintoisaa tavata joku, jolle äänen liikuttelu nuottien mukaan on lähes joulun veroinen ihme.

Joka vuosi sopan ja salaatin ja juureen leivotun leivän jälkeen tulee pieni seesteinen hetki, jolloin odotellaan. Ja lauletaan vielä yksi yhteislaulu. Elli keitti vellii on jo ruokalauluna laulettu, mutta Kolmen kuninkaan marssi tai Nasulassa tai Meren tähti. Portaissa kuuluu askeleita, mutta ne häipyvät viereiseen huoneeseen. Odotellaan ja odotellessa pohditaan jouluperinteiden jatkumista, kun katajainen kansa on alkanut taipua itsesensuuriin. Aivan kuin omalla perinteellämme ei olisi väliä tai se olisi jollain tavalla väärä. Teoretisointi vaikenee, kun sisään marssii neljä reipasta nuorta miestä - Tiernapojat eli  kuningas Herodes, Murjaanien kuningas, Herodeksen sotilas Knihti ja Mänkki eli tähdenpyörittäjä. Pojat kysyvät saavatko tulla laulamaan, toivottelevat itsekullekin säädylle hyvää joulua ja laulavat harvinaisen harmonisesti. Musiikkiansioita ymmärtävä pöytäseurueeni on ihailusta mykkänä. Ilmankos: pojat ovat Cantores Minoreksen riveistä.

Mikä joulun tekee? Hetki hiljaisuutta. Vanha tuttu sävelmä. Valo pimeydessä.

Eeva-Liisa

Oli muuan Jooseppi Kirvesmies
oli siellä missä me muutkin,
jäi hältä vaimo ja kotilies,
ja vieri viikot ja kuutkin.

Hän harvoin kirjoitti Marjalleen
ja harvoin kirjeitä saikin,
mut jouluaaton kun ehtooseen
tuli säästi joukkomme harvenneen,
niin kuulla saimme me kaikin:

poika syntynyt Joosepille
ja Marjatalle, ja Marjatalle!
Se syntyi mustimman orren alle,
on tuskin peitettä sille.

Me kaikki hengessä polvistuimme
ja lapsen vierelle kumarruimme
ja siunauksen luimme.

Ja monta paimenta parrakasta
lumessa valvoi ja vartioi,
ja vartioi sitä pientä lasta
petojen saaliiksi joutumasta -
maa, taivas kiitosta soi.

Ja Suomen korpien yllä hohti
nyt tähti suurempi muita,
ja me kaikki käännyimme sitä kohti,
ja meidät kaikki se kotiin johti,
se tähti suurempi muita.

 Yrjö Jylhä

 

Tajunnanvirtaa 70-luvulta

Polhemsgatan, Pilgatan, Chapmansgatan, Pontonjärsgatan... Onko sitä kaupunkia ja sitä nuorta naista, joka 1970-luvulla sukkuloi näillä kaduilla enää olemassa missään mahdollisessa maailmassa? Olisi kovin kiintoisaa kulkea uudelleen tuon nuoren naisen rinnalla niillä kaduilla ja astua sisään Kungsholmenin upeisiin, isoihin asuntoihin; miten nuori nainen reagoi; mitä hän sanoo; miten hän on pukeutunut?

Muistan, että opiskelujeni lomassa tein töitä useita kertoja viikossa Tukholman kotipalvelussa. Norjalaisperäinen rouva oli ylen ihastunut kun siivousessua sitoessani ja kontalleen laskeutuessani käytin suomenruotsalaisittain sanaa "ämbar" - hän ei ollut kuullut sanaa sitten nuoruutensa! Ruotsalainen sanoi "hink". Hämmästely ei tähän loppunut: olin sitä mieltä, että lattiat pestään runsaalla määrällä vettä. Rouva parkettilattioineen toppuutteli ja pyysi minua "torka golven". Torka? Kuivata, kun niitä ei oltu kasteltukaan.

Teitittelin iäkästä rouvaa, nuorelle suomalaiselle se oli siihen aikaan itsestäänselvyys. Rouva oli lähinnä tuohtunut: "Otatko etäisyyttä?" Myöhemmin meistä tuli hyvät ystävät, minä puhuttelin häntä huolettomasti sinuksi ja hän keitti minulle joka kera kanelipullakahvit.

Kuulin, että poikani lähtee töihin Tukholmaan ja saa asunnon Norr Mälarstrandilta: se oli aikamatka nuoruuteni opiskelukaupunkiin tarjottimella. Ne ihanat seudut! Kauniit talot ja huikeat, suuret ja valoisat asunnot! Meelarin ranta! Mutta mikään ei koskaan ole kahta kertaa samaa, kaikki muuttuu ja eniten muuttuu ihminen itse. Hämmentävintä voi olla, kun kaikkein kaivatuin, kakkein halutuin, kaikkein kaukaisin tulee aivan lähelle, saataville - sitä ei enää haluakaan tai sillä ei ole enää merkitystä. Haave asua jossain aivan tietyssä paikassa, mihin se on hävinnyt? Joskus - miksi? - tulee nykyään mieleen: mitä väliä sillä on missä asuu? Tarkennan, että ainoa oleellinen tuntuisi olevan rauha, öinen hiljaisuus.

Haluaisinko asua Kungsholmenilla? Tai edes Norr Mälarstrandilla?

Eeva-Liisa

PS voisin kyllä vaihtaa suomalaisen jurrittelun ruotsalaiseen katukohteliaisuuteen: joku puhdisti autoaan lumesta, lähestyin takaapäin ja kuljin hänen ohitseen, hän ei voinut nähdä minua, mutta pyysi vuolaasti anteeksi, jos oli sattunut heittämään lunta päälleni. Toinen tapaus: ruokakaupassa myyjä täyttää hyllyjä ja vastailee ystävällisesti oletettavasti kaupassa lähes päivähoidossa aikaansa viettävälle miehelle, joka kertoilee kuulumisiaan, ei, ei mene hyvin, mutta helpottaa kun saa puhua. Tämänkö takia ruotsalaiset jaksavat tilastojen mukaan töissäkin paljon pitempään kuin me? Ihmiset tervehtivät toisiaan. Helsinkiläisessä ruokakaupassa ei tervehditä, ei edes kauppias, vaikka olen ostanut maitoni ja leipäni sieltä jo vuosikausia.