Suuri (tuntematon) Sokurov

Ranskalainen 1700-luvun diplomaatti Eremitaasissa

Katariina Suuri kävelyllä

Olin aika hämmentynyt kun katsoin Aleksandr Sokurovin elokuvan Venäjän arkki keskiviikkona (24.5.2017) kun se esitettiin Yle Teemalla. Tiesin toki Sokurovin nimeltä, mutta valitettavasti hänen teoksensa eivät ole tuttuja.

Sokurovin Arkissa ulkomaalainen diplomaatti kulkee Eremitaasissa ohjaajan seurassa ja kommentoi kaikkea näkemäänsä. Tässä on ensimmäinen hämmennyksen aihe: minusta ranskalaiselle diplomaatille olisi sopinut puhua ranskaa, edes muutama sana. Mutta tämä ranskalainen diplomaatti 1700-luvulta puhui venäjää.

Jos en olisi myöhemmin tutustunut Sokurovin henkilöhistoriaan, palkintopuheisiin ja muihin julkituloihin, olisin voinut ajatella, että elokuva liittyy Venäjällä viime vuodet esiintyneeseen patrioottiseen oman historian nostamiseen ja siihen keskittymiseen. Asuessani Pietarissa 2011 - 2016 katuvarsimainokset keskittyivät monarkian muiston kiillottamiseen, keisariperheen romanttiseen ihannointiin, venäläisen talonpoikaisperinteen (mitä se ikinä onkaan) haikailuun.

Elokuvassa diplomaatti ja ohjaaja sanailevat katkonaisesti, varsinaista syvällistä dialogia ei synny, mutta rakennus, Eremitaasi, sen taideteokset ja siellä liikkuvat ihmiset, niin 1700-luvun henkilöt, kuten Katariina Suuri, ja nykykatsojat, osallistuvat näytelmään, sanattomasti tai vähin sanoin.

Ranskalainen diplomaatti kommentoi Eremitaasin länsieurooppalaisia töitä alkuun hieman happamasti, taitaapa syyttää Katariinaa - Eremitaasin perustajaa - jos ei suoraan, niin hienovaraisesti, taideryöstöistä. Mutta hän leppyy tai on ailahtelevainen ja toteaa sitten että on yllättynyt ja että hänen täytyy antaa Eremitaasille ja sitä myötä Venäjälle tunnustus: se ei ole jälkeen jäänyt maa. Tätä jäin miettimään.

Luin Katariina Suuren elämäkerran, jossa väitetään yksinvaltiaan surreen elämänsä loppupuolella, ettei huolehtinut maaorjien lapsien oikeudesta kouluun. Paljonko se olisi Katariinalle maksanut?

Aleksandr Sokurovin elokuva Venäjän arkki (2002) on kuvattu yhdellä otolla, mikä on saanut kinofriikit puhumaan mestarillisesta harvinaisuudesta.En tiedä olisinko kiinnittänyt asiaan huomiota, jos en olisi tiennyt. Nyt kun muistelen katselukokemustani, yhdistän sen kyllä vaikkapa James Joycen Ulysses -teokseen, jossa kirjailija kuvaa vain yhtä päivää Leopold Bloomin elämässä. Yksi otos, yksi päivä.

Ohjaaja Aleksandr Sokurov Louvressa

Ohjaajan myöhempiä töitä ovat Faust (2011), jossa Sokurov yhdistää Johann Wolfgang von Goethen ja Thomas Mannin tulkintoja Faust-legendasta ja käsittelee ihmisen ja ihmiskunnan suurinta kysymystä, ihmisyyttä. Se palkittiin vuonna 2011 Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnolla Kultaisella leijonalla. Viimeisimissä elokuvassaan Francofonia (2015) Sokurov käsittelee Pariisin Louvre-museon kohtalonhetkiä toisen maailmansodan aikana.

Faust ja Francophonia on kiireesti saatava muidenkin kuin tiedostavien arthouse-ohjelmistoja elokuvafestivaaleilla seuraavien katselijoiden nähtäviksi. Yle Teema, teettekö meille palveluksen?

Eeva-Liisa

Faust - Mefistofel ja Margareta

Faust - Mefistofel ja Margareta

 

Kiitos Jari Lindström

Aloitin päivän lukemalla tarkasti päivän Helsingin Sanomat. Sunnuntaisivuilla Jari Lindström kertoo liian raskaasta työtaakasta. Kahdesta hatusta, joista toinen istui kuin nenä, tai siis hyvinistuva hattu juuri hänen päähänsä, toinen ei ollenkaan. Vaativien töiden edessä joustamisesta oman terveytensä hinnalla. Hän ei kuitenkaan katso kärsivänsä uupumuksesta, vaan tunnollisen ihmisen taakasta: itsestään luopumisesta.

Aamu jatkui kahvin juonnilla pojan kanssa. Kerroin hänelle, että kolmesta vaihtoehdosta olin valinnut hänet: harkitsin aamulla menisinkö messuun keräämään voimia tulevalle työviikolle, sauvakävelylle samassa aikomuksessa vai jäisinkö vain kotiin juomaan rauhallisesti aamukahvia ja nauttimaan harvinaisesta mahdollisuudesta tavata aikuista poikaani kahden kesken, keskustella ja vaihtaa kuulumisia.

Miten nämä asiat kuuluvat yhteen? Tarkasti ottaen logiikan sääntöjen mukaan ehkä eivät, mutta minun ikiomassa logiikassani niillä on selvä yhteys: elämän jatkuvien valintojen sarja. Missä kohden - myöhemmin ymmärrettynä - valinnat alkavat mennä väärin? Missä kohden voi vielä kääntyä? Oma kokemukseni liittyy kroonistuneeseen migreeniin. Noni se alkoi: aamulla heräsin migreeniin, mutta koin olevani korvaamaton, tunsin vastuuta, en voinut olla poissa töistä -  ja nappasin täsmälääkettä eli triptaania, parannuin niin että saatoin lääketokkurassa hoippua työpaikalle. Mutta täytin velvollisuuteni. Olin tunnollinen, uskollinen työlle. Tämä alkoi toistua yhä useammin ja lopulta kierre oli valmis: kaksikymmentä triptaanipäivää kuukaudessa, mutta olinhan hoitanut työni kunnolla.

Kuinka selvisin? Lähdin vuorotteluvapaalle, jolla meditoin, joogasin, avantouin eli hoidin itseäni
ja hidastin kaikin tavoin vauhtia. Tapasin ihmisiä kasvoista kasvoihin. Migreeni kroonistuneena jäi kokonaan ja olen sen jälkeen saanut kaksi kiintoisaa uutta mahdollisuutta työelämässä ja pystynyt hoitamaan ne kunnolla laiminlyömättä oikeuttani lepoon ja palautumiseen.

Entä Jari Lindström - menettääkö hän nyt jotain astumalla julkisuuteen? Menettääkö hän kasvonsa / maineensa / kunniansa? Voiko valitsemalla ainoan itselleen oikean ratkaisun - ja ehkä läheisille, perheelle - menettää jotain?

En puhu puoluepoliitikosta, en ministeristä enkä edes paperimiehestä, vaan puhun ihmisestä, joka teki kunnioitettavan teon tunnustamalla olevansa liian tunnollinen ja astumalla esiin. Nostan hattua ihmiselle.


Eeva-Liisa

Hiljaista, raskasta iloa

Hiljaisella viikolla herää halu päästä hiljentymään konserttiin, hartauteen, sanapalvelukseen, messuun. Hiljaisella viikolla ollaan vielä töissä ja silloin toivoo juuri hetken yksinäisyyttä, rauhaa olla vain omine ajatuksineen.

Tikkutiistaina olin Kallion kirkossa Säde Bartlingin kuoroteoksen Missa brevis ensiesityksessä. Lyhyt messu antoi tilaa meditaatioon, mutta herätti englanninkielisillä hymneillä Irlannista ja spirituaaleilla Amerikasta. "Deo gratias, Deo gratias, benedicta sit sancta Trinitas", tuttu kiitoslaulu ilahdutti.

Aiemmin Tuomas-yhteisö järjesti kiirastorstain aamuna messun, jossa laulettiin Käy yrttitarhassa polku. Se messu tuoksui yrteille ja vaikka messu oli nyt siirretty iltaan, yrttien - kitkerien, katkerien - tuoksu oli läsnä. Messussa sytytettiin kahdentoista opetuslapsen kynttilät. Sammutettiin Juudaksen kynttilä. Sammutettiin yhdentoista muun opetuslapsen kynttilä. Sammutettiin Kristuksen kynttilä. Alttari puettiin mustiin. Siitä lähdin kotiin.

Pitkäperjantaiaamuna Meilahden kirkossa kysyttiin: "Kansani, minun kansani, mitä minä olen tehnyt sinua vastaan? Millä olen pahoittanut mielesi? Vastaa minulle?"

Pääsiäisaamuna Tuomiokirkossa soi Buxtehuden pääsiäisaikaan säveltämä kantaatti O, fröhliche Stunden - Oi, iloiset tunnit. Täytyy myöntää etten löytänyt kevyttä, kuplivaa iloa kappaleesta, en siis mitään sellaista, mitä olen kokenut vaikkapa Valamossa, kun pääsiäisyönä munkit alkavat kumajuttaa kelloja. Ruotsalainen sanoisi "det var tut i luren, det"! Mutta ehkä etsin väärin: ehkä ilo olikin protestanttisen hidasta, jopa raskasta. Miten voisin väittää ettei hidas, raskas ilo olisi ihan sitä samaa iloa?

Toisena pääsiäisaamuna Meilahden kirkossa veisattiin urkujen säestyksellä seurakunnan tavanomaiseen tapaansa laahatessa perässä. Ihan hyvä, vaikka tosissani jäin kaipaamaan virren 105 toisen säkeistön valkoruusuja ja kolmannen säkeistön toukomettisiä, jotka jostain syystä oli pudotettu pois. Kaiken lisäksi komea: "Aurinko on ristin päällä valkea ja punainen" jäi näin ollen myös laulamatta.

Valkean ja punaisen auringon sijasta toivotankin kevään vihreää valoa ja juurevaa protestanttista iloa. Ja toukokuussa viimeistään toukomettisiä (mitä ikinä ne ovatkaan).

Eeva-Liisa


Tiistai 11.4.2017 Kallion kirkko. Laulaja ja säveltäjä Säde Bartlingin Missa brevis, kantaesitys. Teos syntynyt 1999 - 2017. Kallion Kantaattikuoro, Sonus-kuoro. Irina Niskala, urut; Jari Valo, viulu; Martta Valkeus, sello; johti Tommi Niskala.

Perjantai 14.4.2017 Meilahden kirkko. Kampin laulu, oht. Kari Turunen; kanttori Nina Pakkanen, pastori Tuula Rautiainen saarnameditaatio.

Sunnuntaina 16.4.2017 Tuomiokirkko. Dietrich Buxtehude, Michael Praetorius. Viva Vox-kuoro, solistiryhmä ja soitinyhtye Musici Cathedralis.

Dietrich Buxtehude syntyi todennäköisesti Helsingborgissa, Tanskassa noin vuonna 1637. Eli valtaosan elämästään Lyypekissä Pohjois-Saksassa. Dietrich Buxtehude sävelsi muun muassa urkumusiikkia ja kantaatteja, mutta suurin osa sävellyksistä on kadonnut. Hänen urkumusiikkiaan pidetään nykyään pohjoissaksalaisen barokin huipentumana.


 
Michael Praetorius (mahdollisesti 15.2.1571 – 15.2.1621) toimi urkurina Marienkirchessä Frankfurtissa ennen kuin lähti hoviurkuriksi ja kapellimestariksi Braunschweigin herttuan hoviin.

Sepelkyyhkyn (Columba palumbus) eli toukomettisen nimessä yhdistyvät kylvöä tarkoittava vanha sana touko sekä metsässä asuvaa kyyhkyä yleisesti merkinnyt mettinen.

Rehellisyyttä

Torstain Helsingin Sanomien C-liitteessä Tuulia Syvänen kertoi ryhtyneensä rehelliseksi. Eilen istuin ystäväni kanssa pitkää iltaa ja keskustelimme aiheesta. Mitä tapahtuisi jos ryhtyisi rehelliseksi? Missä asioissa en ole rehellinen? Tarvitsisiko olla? Mitä on rehellisyys? Onko rehellisyys samaa kuin totuus?

Tänään luin tieteen filosofian tenttiin Panu Raatikaisen teosta Ihmistieteet ja filosofia. Siinä taas - yksinkertaistaen - pohdittiin voivatko kaikki uskomukset olla yhtä tosia. Jos ovat, onko sekin lause, joka kumoaa tämän? Eli onko yhtä totta uskomus että kaikki uskomukset eivät ole tosia?

Näiden pohdintojen yllyttämänä aion tarttua härkää sarvista ja kirjoittaa asiasta, jota olen paljon miettinyt, mutta tuskin tohtinut sanoa ääneen: kerjäämisestä. Suomessa kerjäläisiä on ollut sankoin joukoin1860-luvun nälkä- ja lavantautiepidemian vuosina, sisällissodan 1918 seurauksena. Entä sen jälkeen?

Asuimme 1960-luvulla Pohjanmaalla, Jalasjärvellä. Isäni oli siellä kunnanlääkärinä. Muistoissani on kuvia, kuinka vanhalla Volgalla pihaan ajoi romaniseurue. Joukossa oli potilas, joka oli tulossa lääkäriin. Seurueen naiset tulivat myymään äidilleni käsinvirkattuja pitsiliinoja. Siinä sivussa he saattoivat kysäistä olisiko rouvalla antaa isännän vanhat housut hyvään käyttöön. Tämä tapahtui ylpeytensä säilyttäen, omat juurensa tiedostaen.

Kerjääminen on pyytämistä ilman vastiketta tai vastavuoroisuutta. Se ei tunnu hyvältä: minähän asetun toisen ihmisen yläpuolelle, minulla on valta antaa tai olla antamatta, hänellä ei ole muuta valtaa kuin pyytää. Oletan myös, ettei ihmiselle ole luontaista ottaa vastaan rahaa tai muuta apua ilman mitään vuorovaikutusta.

Suomalainen ei helposti alennu eikä alistu. Senkö takia kerjäläisen kohtaaminen on niin vaikeaa? Itse koen maassa istuvan kerjäävän ihmisen äärettömän ristiriitaisena. Minulla ei ole mitään tapaa selvitä kunnialla tilanteesta: jos annan lantin koen olevani tekopyhä, jos en anna olen välinpitämätön. Rahaa minulta pyydetään, mutta rahan antaminen tuntuu väärältä, kuin antaisi alkoholistille viinaa. Minussa herää myös ahdistusta ja ärtymystä. Ahdistusta siitä, että ihminen istuu maassa ja kerjää: onko hänen pakko, onko se ehdottomasti ainoa tapa ansaita elanto? Ärtymystä tästä nöyristelystä, että ihminen asettuu maahan polvilleen, joskus pää taipuneena, kasvot maahan luotuina.

Mietin onko kukaan kertonut Suomen uusille kerjäläisille Suomesta, maan historiasta, tavoista, kulttuurista? Onko heille tarjottu mahdollisuutta opetella lukemaan ja kirjoittamaan? Sillä jos ei tänä päivänä osaa lukea ja kirjoittaa, ei pääse siihen, että voisi nostaa päänsä. Aivan hiljattain televisiossa esitetyssä ruotsalaisessa dokumentissa romanikerjäläisistä heistä esitettiin täysin toinen kuva kuin Suomessa. Suomessa vuosia sitten valtionjohdosta annettiin ohjeita kuinka suhtautua. Ruotsissa kuvattu dokumentti kertoi romani-isästä, joka haaveili voivansa laittaa lapsensa ruotsalaiseen kouluun. Perheenäiti puhui englantia ja kertoi omista vaatimattomista unelmistaan. Kerjäämiseen liitetystä järjestäytyneestä rikollisuudesta dokumentti ei kertonut.

Olen edelleen ymmälläni ja avuton kerjäämisen ääressä. En näe parempaa tapaa kuin muuttaa rakenteita ja asenteita lähtömaissa, maissa joiden kieltä kerjäläiset puhuvat, että he voisivat elää kotimaassaan oman kulttuurinsa keskellä. Mutta kauanko se kestää? Tapahtuuko se koskaan? Onko minulla tässä ja nyt muuta tapaa kuin hyväksyä kerjääminen elinkeinona, johon täytyy vain tottua?
 
Eeva-Liisa

Äitejä, isiä ja lapsia

I Tallinnassa

Äiti puhuu kännykkään: "Voi pieni rakas, minä vähän myöhästyn. (hiljaisella äänellä) Tuli yllättäen asiakas. Mutta pupunen, ota kaapista piirakka ja tule sitten minua vastaan. Tulethan, muru?"

Tallinnan äiti on hierojani, jolle olen yllättäen ängennyt. Hän puhuu venäjää, jota ymmärrän. En ehtinyt laskea montako hellittelysanaa parissa lauseessa oli.


II Roomassa

Pietarinkirkon messussa sunnuntaina. Edessäni istuu isä kaksine lähes murrosikäisine lapsineen. Lapset roikkuvat isässä kiinni, toinen toiselta, toinen toiselta puolen.  Isä silittelee toisen tukkaa, puhelee hiljaisella äänellä toisen kanssa. Jonkun ajan päästä he lähtevät kolmikkona, tytär toisella puolella isää, poika toisella.

III Helsingissä

Isä seisoo kolmen lapsen kanssa ratikkapysäkillä. On raaka maaaliskuinen sää. Kaksi pientä poikaa tuijottaa älykännykkää ja pelaa. Pikkutyttö kiehnää isän jaloissa ja valittaa että on kylmä. Isä sanoo: "Jo, jag ser att du är kall. Men vi är snart hemma." Isä ei ota tyttöä syliinsä. Isä ei lämmittele tyttöä. Isällä ei ole kantamuksia.

Mistä on kyse?

Vaihtoehtoja:

1. Suomessa ja suomalaisilla työ menee kaiken muun edelle. Sen takia meidän on opetettava lapset aivan pienestä itsenäiseksi, että he pärjäävät kun vanhemmat menevät töihin.

2. Meillä on muuten vain aina kiire.

3. Emme osaa ottaa syliin emmekä hellitellä lasta sanallisestikaan.

4. Meidän mielestämme lasta, puhumattakaan nuoresta, ei saa hemmotella lepsuudella.

5. Sattumista?

Eeva-Liisa

HS torstai 9.3.2017 Päivi Repo: Eikö meillä ole enää tilaa lapsille?
HS yleisönosastokirjoitukset alkuvuonna 2017:
Aina ei ole tarjota syliä, joka lohduttaisi
Lapseni lopetti puhumisen päiväkodissa

Matkalta palatessa

Matkalta palatessani ajattelin kirjeitä. Ennen, kun palasi matkalta, oli aina kirje tai pari vähintään odottamassa. Nyt on yleensä yksi: yksi uskollinen kirjeystävä kirjoittaa kirjeen viikossa, parhaassa kaksi. Mutta nyt ei ollut tullut kirjeen kirjettä.

Jostain syystä olen matkalta palattuani usein syvissä pohdinnoissa. Mieltäni tasoitti ja lohdutti hiljattain hankkimani Leena Krohnin kirja Kirje Buddhalle. Kirjassa kyttyräselkäinen kirjeenkantaja saa tehtäväkseen toimittaa kirjeen Buddhalle, mutta ei saa osoitetta, eikä hänelle ole aavistustakaan kuka tämä tällainen Buddha-henkilö on:

"Kuka kumma on tämmöinen Buddha-veli

ja missä on kirjeen määränpää,

kun osoitetta en kirjeessä nää?"

Ei auta, matkaan on lähdettävä:

"Se selvitä itse, tartu töihisi siitä,
ei tässä nyt kuhnustelu riitä.
Sanon kerran vielä ja painavasti:
Vie pikana kirje ja perille asti!"

No voi hyvät hyssykät sentään - mikä tehtävä! Vaikka, kun tarkemmin mietin, onhan tässä yhtymäkohtia missä tahansa agentuurissa tai konttuurissa eteemme tölmähteleviin toimeksiantoihin: "Pane toimeksi ja sassiin, olisi pitänyt olla valmista jo eilen! Älä kysele, älä tutki, vaan hutki!"

No niinpä tämäkin uskollinen Postimies lähtee matkaan:

"Joka duunissa on omat varjopuolet,
mutta karistan kyydistä turhat huolet
ja kiidätän kirjeitä maailman ääriin,
vaikka kyttyrään ottaa ja länkisääriin."

Tehtävää suorittaessaan Postimies törmää pankkiiri Hiiruun:

"Käykää salonkiini, niin saatte kuulla,
miten rahaa tehdä ja rahaa pestä.
Ei viekasta laki, ei moraali estä,
eikä veroista kummoistakaan koidu haittaa,
paratiisiin kun taalat ja kopeekat laittaa."

Postimieshän vaikuttaa elävän tätä päivää. Enpä uskalla arvailla, mutta aivan kuin tuossa pankkiiri-Hiirussa ja hänen pankkilaitoksessaan olisi jotain tuttua. Pankkiirin kartanolta Postimies ei löydä Buddhaa eikä hautuumaaltakaan: "Miten yöusva hyytää! Miten metsä on tumma!" Matka jatkuu, kevyt kirje mutta painaa.

Voi uskollisen Postinkantajan taakkaa! Voi paluuta kotiin, kun tehtävä on toimittamatta! Mutta kas, kodin oven avaa tuntematon...

Lopun saatte lukea kirjasta. Se on huikea. Ja se teki minut hyvin onnelliseksi, vaikka en ollut saanut yhtään kirjettä matkani aikana.

Eeva-Liisa

Teos-kustantamon kirjailijaesittelystä: Leena Krohnin (s.1947) laaja tuotanto sisältää romaaneja, lastenkirjoja, novelleja sekä esseitä. Krohnin kirjoitusten vaivihkainen huumori ja kuulas kieli puhuvat olemassaolomme kummallisistakin piirteistä rohkeasti ja älykkäästi.

Kirsikankukkia ja siemeniä

 
Mitä minulle jäi mieleeni Yayoi Kusaman näyttelystä Helsingin taidemuseossa tänään? Kasvit, joita hän maalasi uransa alkuvaiheessa. Hänestä kertovassa dokumenttifilmissä hän kulkee hautausmaalla kirsikankukkien alla. Hän kertoo rakastavansa kirsikankukkia. Näen hänen japanilaisuutensa juuri näissä herkissä kasvipiirustuksissa ja -maalauksissa.

Hänen pilkkunsa ja pisteensä ja myöhemmät hyvin suurikokoiset työt, joissa kasvit ja kukat toistuvat ja toistavat toisiaan, eivät löydä tietään mieleeni ja sydämeeni. Se mikä samalla kuitenkin mykistää on käsittämätön luovuus ja työteliäisyys. Taiteilijan esittelyissä hänen työtapaansa kuvataan maaniseksi, tavaksi hallita pakkomielteitä ja hallusinaatioita. 

Yayoi Kusama syntyi Japanissa, Matsumotossa. Japani kävi hänelle ahtaaksi, konservatiiviseksi ja hän muutti vuosiksi 1958–1972 Yhdysvaltoihin. 1960-luvulla hän teki performansseja ja kuului pop-taiteilijapiireihin. Kusama palasi 1970-luvulla Japaniin, jossa ei kuitenkaan saanut heti hyvää vastaanottoa, vaan häntä vieroksuttiin. Pikkuhiljaa häntä alettiin arvostaa ja 2000-luvulla hänestä tuli maailmankuulu niin taiteellaan kuin yhteistyöstään nimekkäiden muotisuunnittelijoiden kanssa. Hän asuu pienessä huoneessa tokiolaisessa mielisairaalassa. Kuulin oppaan kertovan ryhmälleen, että taiteilijan työt maksavat vähintään useita satoja tuhansia dollareita. Kusama on edelleen 87-vuotiaana erittäin luova taiteilija.

 

Jostain syystä minulla oli surumielinen olo näyttelystä poistuttuani. 

 

Eeva-Liisa