Meren tähti ja Ruusu Iisain juuren

Olen usean vuoden ajan saanut kutsun joulujuhlaan, jollaista ei oikeastaan tänä maailmanaikana enää voisi kuvitella olevan olemassa. Vai miltä kuulostaa juhla johon ei tarvitse ilmoittautua; juhla jossa lauletaan vanhat ja uudet joululaulut, nekin kaikista upeimmat ja vanhimmat, kuten Ave Maris Stella tai On ruusu Iisain juuren, jotka ovat kaikkialla muualla jo unohtuneet; juhla jossa lausutaan joulurunoja kuten Yrjö Jylhän Jouluyö; juhla jonka kustannuksiin voi osallistua vapaaehtoisella pikkusummalla?

Joululaulajaiset ovat kuulemma saaneet alkunsa nelisenkymmentä vuotta sitten jossain Helsingin keskustan korttelissa, kun naapurit kutsuivat toisiaan glögille ja lauloivat yhdessä. Tästä tuli tapa, tavasta tottumus ja nyt ilmiö on paisunut sadan puolentoista ihmisen vapaamuotoiseksi juhlaksi, jossa vallitsee niin lämmin tunnelma, että se on jollain tavalla hämmentävää.

Tänä vuonna satuin istumaan pöydässä, josta en alun alkaen tuntenut ketään. Mutta äkkiäkös siinä porukassa tutustuu, eikä kulunut aikaakaan, kun yhteisiä tuttuja alkoi löytyä. Toinen huomio pöytäseurueestani oli että he lauloivat epätavallisen hyvin... No, illan mittaan asia selvisi: yksi jos toinenkin asettui vuorotellen estradille esiintymään. Olin istahtanut entisten ja nykyisten ammattilaulajien pöytään. Ehkä heistä oli kiintoisaa tavata joku, jolle äänen liikuttelu nuottien mukaan on lähes joulun veroinen ihme.

Joka vuosi sopan ja salaatin ja juureen leivotun leivän jälkeen tulee pieni seesteinen hetki, jolloin odotellaan. Ja lauletaan vielä yksi yhteislaulu. Elli keitti vellii on jo ruokalauluna laulettu, mutta Kolmen kuninkaan marssi tai Nasulassa tai Meren tähti. Portaissa kuuluu askeleita, mutta ne häipyvät viereiseen huoneeseen. Odotellaan ja odotellessa pohditaan jouluperinteiden jatkumista, kun katajainen kansa on alkanut taipua itsesensuuriin. Aivan kuin omalla perinteellämme ei olisi väliä tai se olisi jollain tavalla väärä. Teoretisointi vaikenee, kun sisään marssii neljä reipasta nuorta miestä - Tiernapojat eli  kuningas Herodes, Murjaanien kuningas, Herodeksen sotilas Knihti ja Mänkki eli tähdenpyörittäjä. Pojat kysyvät saavatko tulla laulamaan, toivottelevat itsekullekin säädylle hyvää joulua ja laulavat harvinaisen harmonisesti. Musiikkiansioita ymmärtävä pöytäseurueeni on ihailusta mykkänä. Ilmankos: pojat ovat Cantores Minoreksen riveistä.

Mikä joulun tekee? Hetki hiljaisuutta. Vanha tuttu sävelmä. Valo pimeydessä.

Eeva-Liisa

Oli muuan Jooseppi Kirvesmies
oli siellä missä me muutkin,
jäi hältä vaimo ja kotilies,
ja vieri viikot ja kuutkin.

Hän harvoin kirjoitti Marjalleen
ja harvoin kirjeitä saikin,
mut jouluaaton kun ehtooseen
tuli säästi joukkomme harvenneen,
niin kuulla saimme me kaikin:

poika syntynyt Joosepille
ja Marjatalle, ja Marjatalle!
Se syntyi mustimman orren alle,
on tuskin peitettä sille.

Me kaikki hengessä polvistuimme
ja lapsen vierelle kumarruimme
ja siunauksen luimme.

Ja monta paimenta parrakasta
lumessa valvoi ja vartioi,
ja vartioi sitä pientä lasta
petojen saaliiksi joutumasta -
maa, taivas kiitosta soi.

Ja Suomen korpien yllä hohti
nyt tähti suurempi muita,
ja me kaikki käännyimme sitä kohti,
ja meidät kaikki se kotiin johti,
se tähti suurempi muita.

 Yrjö Jylhä

 

Tajunnanvirtaa 70-luvulta

Polhemsgatan, Pilgatan, Chapmansgatan, Pontonjärsgatan... Onko sitä kaupunkia ja sitä nuorta naista, joka 1970-luvulla sukkuloi näillä kaduilla enää olemassa missään mahdollisessa maailmassa? Olisi kovin kiintoisaa kulkea uudelleen tuon nuoren naisen rinnalla niillä kaduilla ja astua sisään Kungsholmenin upeisiin, isoihin asuntoihin; miten nuori nainen reagoi; mitä hän sanoo; miten hän on pukeutunut?

Muistan, että opiskelujeni lomassa tein töitä useita kertoja viikossa Tukholman kotipalvelussa. Norjalaisperäinen rouva oli ylen ihastunut kun siivousessua sitoessani ja kontalleen laskeutuessani käytin suomenruotsalaisittain sanaa "ämbar" - hän ei ollut kuullut sanaa sitten nuoruutensa! Ruotsalainen sanoi "hink". Hämmästely ei tähän loppunut: olin sitä mieltä, että lattiat pestään runsaalla määrällä vettä. Rouva parkettilattioineen toppuutteli ja pyysi minua "torka golven". Torka? Kuivata, kun niitä ei oltu kasteltukaan.

Teitittelin iäkästä rouvaa, nuorelle suomalaiselle se oli siihen aikaan itsestäänselvyys. Rouva oli lähinnä tuohtunut: "Otatko etäisyyttä?" Myöhemmin meistä tuli hyvät ystävät, minä puhuttelin häntä huolettomasti sinuksi ja hän keitti minulle joka kera kanelipullakahvit.

Kuulin, että poikani lähtee töihin Tukholmaan ja saa asunnon Norr Mälarstrandilta: se oli aikamatka nuoruuteni opiskelukaupunkiin tarjottimella. Ne ihanat seudut! Kauniit talot ja huikeat, suuret ja valoisat asunnot! Meelarin ranta! Mutta mikään ei koskaan ole kahta kertaa samaa, kaikki muuttuu ja eniten muuttuu ihminen itse. Hämmentävintä voi olla, kun kaikkein kaivatuin, kakkein halutuin, kaikkein kaukaisin tulee aivan lähelle, saataville - sitä ei enää haluakaan tai sillä ei ole enää merkitystä. Haave asua jossain aivan tietyssä paikassa, mihin se on hävinnyt? Joskus - miksi? - tulee nykyään mieleen: mitä väliä sillä on missä asuu? Tarkennan, että ainoa oleellinen tuntuisi olevan rauha, öinen hiljaisuus.

Haluaisinko asua Kungsholmenilla? Tai edes Norr Mälarstrandilla?

Eeva-Liisa

PS voisin kyllä vaihtaa suomalaisen jurrittelun ruotsalaiseen katukohteliaisuuteen: joku puhdisti autoaan lumesta, lähestyin takaapäin ja kuljin hänen ohitseen, hän ei voinut nähdä minua, mutta pyysi vuolaasti anteeksi, jos oli sattunut heittämään lunta päälleni. Toinen tapaus: ruokakaupassa myyjä täyttää hyllyjä ja vastailee ystävällisesti oletettavasti kaupassa lähes päivähoidossa aikaansa viettävälle miehelle, joka kertoilee kuulumisiaan, ei, ei mene hyvin, mutta helpottaa kun saa puhua. Tämänkö takia ruotsalaiset jaksavat tilastojen mukaan töissäkin paljon pitempään kuin me? Ihmiset tervehtivät toisiaan. Helsinkiläisessä ruokakaupassa ei tervehditä, ei edes kauppias, vaikka olen ostanut maitoni ja leipäni sieltä jo vuosikausia.