Kaikki paitsi laituri on turhaa

Juhannus on Suomen suven suuri juhla. Tärkeää on muonitus, juhannustanttu ja juhannusruusut. Olen kuullut että jossain päin käydään kampaajalla ennen huvilalle menoa.

Olin saanut perinteiseen tapaan kutsun Merenkurkun saareen mökille, jota veljeni isännöi. Venematka kevensi ajatukset. Meriveden pärskeet puhdistivat urbaanista pölystä. Olin varautunut entiseen tapaan hyttyssumutteella ja punkkipihdeillä, vain käärmeitä vastaan ei enää tarvitse varustautua: ne ovat kaikonneet viivytystaistelunsa jälkeen.  

Matkasimme Långbodan-saarelle pikkuveneellä, josta arvasin että joku yllätys odottaa perillä. Niin odottikin: syystuulet tai talvimyrsky oli hajottanut venelaiturin ja heittänyt pitkät tukit pitkin poikin. Tukit ovat vanhoja puhelinpylväitä, hyvin Suomen sääoloja kestäviä, mutta tuulen ja jään voima on arvaamaton. 

Juhannusohjelma kirkastui: laituri. Aaton veljeni kiersi rannassa tutkien hajallaan lojuvia tukkeja. Kaikilla, varsinkin aikuisilla pojilla, oli mielipide. Ennen kuin tukit olivat liikkuneet mihinkään oli selkeästi aistittavissa hyvin perusteltua Arkhimedeksen lakiin, ja muihin koulussa yli hyppimiini fysiikan lakeihin perustuvaa ristiaallokkoa. Minä en lausunut mitään. Saarella on syytä varmistautua takaisin mantereelle pääsystä.

Juhannuspäivä urkeni pilvisenä. Mutta suunnitelmat olivat yön aikana kirkastuneet. Työ alkoi pikkuhiljaa, kuin huomaamatta. Työ vei, syöminen jäi. Lokit kirkuivat, sotkat uivat lahdella. Kuvissa näkyvä kokko oli jo poltettu. Vipuvoima tepsi, tukit kääntyivät nosto nostolta oikeaan suuntaan. Laiturin poikkipuut nakutettiin kiinni tukkeihin yksi kerrallaan. Kaupunkilaisen ajatus juhannuksesta haalistui, juhlan kruunasi uusvanha laituri napakasti paikallaan.

Eeva-Liisa 

  

Sateessa on lämmin uida

 


Purettuani koko päivän keväältä jääneitä muuttolaatikoita, täynnä pölyisiä kirjoja, pärskittyäni Fjodor Dostojevskin ja Simone de Beauvoir'in välissä, ennen uniopasta ja keittokirjan vuodelta 1946 jälkeen, päätin lähteä huuhtomaan kirjapölyt uimastadionille. Satoi kuin saavista. Tavallaan, ajattelin, turhaa lähteä etsimään lisää vettä.

Stadionilla oli ylen hiljaista. Saunassa puhuimme harvakseltaan kuinka hienoa olla täällä juuri nyt kun on väljää. Joku sanoi tulleensa altaalta sadetta pakoon saunaan. Mietin kumpi kastelee enemmän: pilvestä putoavat vesipisarat vai vesipisaroiden tihentymä eli vesi. En alkanut saivartelemaan. Kokemus on aina totta.

Minulle on yleensä vaikeaa päästä veteen. Tällä kertaa pulahdin kylmää ilmaa pakoon nopeammin kuin sukkelasti. Tuuli. Vesipisarat iskivät jääkylminä kasvoille kun ui pohjoiseen ja niskaan kun ui etelään. Nuori nainen naureskeli: "Täällä me mohikaanit, ollaan me kyllä ihme sakkia...".

Tuhat metriä tulee viidenkymmenen metrin altaassa huomattavasti nopeammin täyteen kuin kahdenkymmenen viiden. Tällä kertaa vielä tavallistakin nopeammin. Nousu altaasta oli piinaa: vesi piiskasi armottomasti. Mutta saunan lämpöön oli autuaallista päästä. Viipyilin kauan, kiirettä ei ollut.  

Lähtiessäni kuulin kuinka pienen tytön äiti kysyi lapseltaan: "Tullaanko huomennakin vaikka sataisi?" Tyttö kiljui riemusta: "Tullaan!"

 Eeva-Liisa

Kesäyön on onni omanani

Kesäkuun yöstä on varmaan sanottu kaikki: sen valosta, tuoksuista, lintujen väsymättömistä äänistä. Mutta voiko jotain kesästä sanoa toisin? Mitä se on, jota talvella niin sietämättömän kipeästi kaipaan?

Tänään ja muutamana päivänä aiemmin on ollut kylmää, ei edes viileää, vaan todella kylmä: laitoin villapuseron päälle lämpimän toppatakin, kunnon lapaset ja pipon ja lähdin iltakävelylle. Vällyistäni huolimatta tuntui kesältä. Lämpö ei sittenkään ole olennaisinta.

Aukaisin ikkunan tuulettaakseni yön jälkeen ja ripustin pari puseroa suoraan ikkunasta ulos kuivumaan. Se oli kesää. Eikä edelleenkään lämmön vuoksi, koska itse asiassa en vienyt niitä ulos kuivumaan pyykkinarulle uhkaavan sateen vuoksi. Mutta tuo liike: ikkuna auki ja puserot ulos, se on kesää.

Iltapäivällä kun olen ruokalevolla huoneeseeni siilautuu valo vaahteran lehvästön läpi. Ei valo minusta ole vihreääkään, mutta se läikkyy sellaisella tavalla, jota se ei koskaan talvella tee, silloin kun puut ovat lehdettömät. Se on kesää.

Eeva-Liisa

Luvan perästä: nostalgiaa!

Tänään oli Helsingin Sanomisssa lauantaiessee nostalgiasta, jolle kehotettiin rohkeasti antamaan tilaa ja aikaa. Se nimittäin "palvelee useita psykologisia avaintehtäviä". Toimittaja Riitta Koivuranta viittasi esseessään fb-ryhmään, joka kokoaa vanhoja kuvia Vaasan kaupungista. Jos olisin facebookissa ne herättäisivät taatusti lapsuuden ja nuoruuden eloon: ne Merenkurkun kuumat kesät! Syyskävelyt vankilanrannassa vaahteranlehtien ulottuessa polviin asti. Klinkmanin makkaratehtaan tuoksut ja äänet sisäpihallamme.

Mutta Pohjanmaalla vietetyn lapsuuden muistojen rinnalla hyvää nostalgiaa minussa herättää itäinen megapolis, Pietari. Siellä vietin juuri joitakin toukokuisia päiviä ja sen kanavat, kirkot, kujat ja sisäpihat ovat elävinä mielessäni.

Onko siis nostalgiaa hyvä tuntea? Eikö se vie syvälle menneisyyteen, passiivisuuteen, jopa masennukseen? Päinvastoin, HS:n esseessä väitetään sen olevan voimavara ja siteerattiin tutkimusta, jonka mukaan: "Nostalgia saa tuntemaan, etttä minulla on juuret ja jatkuvuutta. Se tarjoaa elämälleni muodon ja antaa voimaa jatkaa eteenpäin." Näin siis kirjoittaa nostalgiaa tutkinut professori Constantine Sedikines.

 
Nämä kuvat liittyvät elämääni Pietarissa: ne on otettu lähikortteleista, tai taiteilijaystävien kodeissa, tai kotikirkoista. Kuvat herättävät kaipuuta ihmisten kohtaamisiin, muiston siitä miten valo taittui juuri tuona hetkenä, aistimuksen miltä gruusialainen Mukuzani-viini juuri silloin maistui. Kaipuu herää, toden totta, mutta ei se ota mitään pois tältä hetkeltä ja tulevaisuudelta, vaan tuo jotain lisää. Ehkä kuvien ja muistojen herättämä nostalgia on todistus siitä, että kuten ennenkin, myös tänään ja huomenna, tuntemattomassa tulevaisuudessa on yhtä rikkaita, rakkaita, joskin kätkettyjä merkityksiä, tapaamisia, maisemia, näkyjä ja näköaloja.

Eeva-Liisa