Maahanmuuttanutta sisua

Muistan nähneeni Stockmannin ruokaosastolla 90-luvulla yhden kauneimmista ihmisistä mitä voin kuvitella. Nainen oli vanha, sitä ei millään sanankäänteillä tai uusiosanoilla voi muuksi muuttaa. Hän oli kumarassa, hoikka, elegantin yksinkertaisesti pukeutunut. Mutta pysäyttävintä olivat hänen silmänsä: syvät ja viisaat.

Hämärästi kuvittelin tietäväni, että hän on kirjailija. Niin olikin, olin ehkä lukenut hänestä, nähnyt kuvan. Anne Fried oli syntynyt Itävallassa, saanut lapsen kuvataiteilija miehensä kanssa, eronnut ja muuttanut Pohjois-Amerikkaan. Siellä hän työskenteli 30 vuotta slummityöntekijänä.

Anne Fried muutti poikansa uuteen kotimaahan, Suomeen 66-vuotiaana. Suomessa Anne Fried alkoi uuden uran, kirjallisen. Hän kirjoitti suomalaisesta kirjallisuudesta, myytistä ja uskosta, vanhenemisesta, saattohoidosta, mutta ennen kaikkea elämän arvokkuudesta.

Häntä voi vain ihailla kulttuurimme syvällisestä omaksumisesta. Samalla huimaa ja hurmaa ajatus hypystä täysin uuteen elämään iässä, jossa meidät määritellään työelämän panoksemme jo antaneiksi. Vaikka hallitus muuta esittää, ei tämän päivän Suomessa hiljainen, vuosien varrella kertynyt tieto ole resurssi, josta ammennettaisiin.

Anne Fried oli hiljaisuuden ja vaatimattomuuden ilmentymä. Samalla myös sinnikkyyden. Onko se sittenkään niin kaukana sisusta?

Eeva-Liisa 

Sisua

Mitä sisu onkaan? Sinnikkyyttä? Tahtoa? Lujuutta? Kestävyyttä? Sovelletun positiivisen psykologian tutkija Emilia Lahti puhuu sisusta itsensä ylittämisenä. No mitä itsensä ylittäminen taas on? 

Kansanomainen ja osin toki epäluotettava, mutta joka tapauksessa käytännössä usein toimiva wikipedia sanoo, että "sisu on sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa, sinnikkyyttä, lannistumattomuutta". Toisaalta, joku väittää että vasta "kun sinnikkyys loppuu, alkaa sisu". 

Ei, ilman esimerkkejä tästä ei tule mitään. Googlasin sanan 'sisu' ja katsoin minkälaisia kuvia sisuun liitetään: Sisu-pastilleja ja Sisu-kuorma-autoja. Tavaramerkkejä lukuun ottamatta sisua ei voi siis kuvata? Sisu on välttämätöntä, sillä saa paljon aikaan ja ilman sitä suunnattomasti jää puolitiehen tai kokonaan tekemättä - mutta miten kuvata sitä?

Jos ei kuvia löydy, annetaan kirjailija Sakari Pälsille mahdollisuus kuvata sisua sanoin: "...voimaksi, jolla yritetään mahdottomia, mutta ei epätoivoisesti taistellen eikä sokeasti purren. --- epäterveistä energian tiivistymistä sisu eroaa elämänuskalluksensa ja voitontoivonsa puolesta. Tiukassa paikassa sisu sanoo: mahdottomalta näyttää, mutta koetetaan kuitenkin. Ja sitten koetetaan – ja voitetaan.”

Sisu on kuitenkin sisäsyntyistä: sitä ei voi synnyttää ulkoapäin. Jos joku pyrkii tietoisesti kasvattamaan toisen sisua, tai valtionjohto kansan sisukkuutta, näissä mitä luultavimmin epäonnistutaan. Toinen pohtimani sisun ominaisuus on sen kesto: onko sisukkuus ominaisuus, joka auttaa olemaan kestävä, suorittamaan annettua tai pakollista tehtävää ajallisesti kauan aikaa? Vai onko sisua myös lyhytkestoinen, mutta loistava ja rohkea idea - kuten viisi-kuusivuotiaana poikani, joka oli ajettu huonon käytöksen johdosta ruokapöydästä, mutta joka palasi hetken kuluttua iloisesti haukkuvana koirana?

Eeva-Liisa

Sakari Pälsi Eräelämän perinteitä (1944) 
Emilia Lahti TEDx - Sisu: Transforming Barriers into Frontiers (4.12.2014)
 

Väärintekemisen etiikka

 Aloin pohtia etiikkaa ja moraalia, jotka arkiajattelussa ovat usein sama asia. Tässä blogissa niitä ei erotella, vaan kysytään voiko valtionjohto tai suuyritykset ajatella hyvästä ja pahasta täysin toisin kuin kansalaisten suuri enemmistö? Voiko yritysjohtaja sanoa, ettemme ole tehneet mitään väärää, silloin kuin yksittäinen ihminen tai suuret joukot kokevat että tapahtuu suuria vääryyksiä? Jos lakia, pankkisäädöksiä tai pankin omaa ohjeistusta ei olisikaan rikottu, eikö pankilta ja miltä yritykseltä hyvänsä pidä voida odottaa myös laajempaa yhteiskunnallista ja eettistä vastuuta?

Puhun tietysti Panama-papereista ja veronkierrosta.

Kun tutkii verkosta 'etiikan' käsitettä saa yhdeksi selvitykseksi: "Etiikka on sidoksissa muuhun ajatteluun siinä, että vastaukset eettisiin kysymyksiin riippuvat usein vastauksista todellisuuskäsitystä --- koskeviin kysymyksiin." Herää kysymys mikä on pankin, pankinjohtajan ja -johtajien todellisuuskäsitys?

Olen julkisen liikenteen käyttäjä. Olen huomannut, että Helsingin idän ja lännen liikennevälineissä matkustamisessa on suuri ero: metrossa matkalla itään kuulen päivittäin erittäin karkeaa kieltä, näen aggressiivista käytöstä, usean ulkomuodosta näkee syrjäytyneisyyden. Länsiratikoissa keskustellaan pääosin sivistyneesti, rouvilla on kauniita kashmir-ulstereita ja herroilla design-silmälasit.

Olisiko pankinjohtajan, korkean virkamiehen ja poliitikon hyvä matkustaa joskus metrolla itäisiin kaupunginosiin? Siellä näkee, kuulee ja haistaa toisen todellisuuden. Vaikka sekään ei auta, jos etiikka on johdettu niin, että se mikä ei riko lakia tai säännöksiä, on oikein. Hyvää ja oikein on se, mikä ei ole osoitettavissa väärintekemiseksi. Onko näin? Entä jos aktiivisen väärintekemisen etiikan sijasta toteuttaisimme aktiivisen hyväntekemisen etiikkaa: se mikä ei ole oikein, on väärin.

Eeva-Liisa

Mustasiipisestä vihollisuudesta

Horace Engdal kirjoittaa Siltalan julkaisemassa esseekokoelmassaan: "En ole ikinä ymmärtänyt ystäviä, jotka vaativat  minua ottamaan vihollisensa omikseni. He voisivat yhtä hyvin pyytää minua syömään lääkkeensä. Kiitos, mutta saisinko mieluummin pitää omat sairauteni." Kiitos Horace! Minä olen juuri tuollainen ystävä, joka mielellään jakaisi ja saisi seuraa kauhisteluunsa, vihanpitoonsa ja sairauteensa. Annoit minulle diagnoosin ja ainahan on helpompi elää kun tietää mitä sairastaa.

Mutta sitten Horace jatkaa: "Kun tajuaa hankkineensa vihollisen, herää kysymys: Mitä minä olen tehnyt hänelle? Vaadimme vaistonvaraisesti, että vihollisuuden  pitäisi olla oikeutettua. Provosoimaton hyökkäys, kavala puukonisku selkään tuntuu iljettävältä." Juuri niin, Horace! Siis sinäkin tunnet niin? Mutta onko niin, että iskuun on aina syy? Voiko isku olla täysin provosoimaton? Provosoinko tietämättäni? Olenko vastuussa siitä, että joku provosoituu, jos en edes tiedä provosoineeni?

Horace tulee apuun: "Unohdan, että sokeuteni X:ää, Y:tä, Z:taa kohtaan, pelkkä läsnäoloni heidän maailmassaan, voidaan kokea sietämättömänä loukkauksena." Horace siis väittää, nähtävästi omaan kokemukseensa perustuen, että jollekulle toisen neutraali läsnäolo on liikaa. Onko silloin se, jonka läsnäolo on liikaa, itse asiassa jollakin tavoin liian vahva ja siksi vaarallinen?

Mutta itse asiassa tällainen vihollinen olisi arvokas, väittää Horace. Hänen mielestään vaatimustasomme vihollisuuksille on nykyään aivan liian matala: "Hapan vikojenetsijä ei ole mikään oikea vihollinen, vaikka hän osaakin buuata ja on heti valmis kun teen jotain. Hän hankkii huonokuuloisille osoitettavaa kunnioitusta: hän saa puhua ilman että kukaan väittää vastaan." No voi hyvänen aika, olitko sinä paikalla, Horace...

Ornitologin (en tiedä harjoittaako Horace ornitologiaa) viisaudella Horace lopettaa esseensä: "Oi vihollisuuksien mustasiipiset nerot, palatkaa ja hätistäkää kateuden harmaavarpuset pois!"

Eeva-Liisa

Horace Engdal: Sen jälkeen savuke. 2013. Esseekokoelman kääntäjä Jyrki Kiiskinen ja kustantaja Siltala.