Äiti puhuu kännykkään: "Voi pieni rakas, minä vähän myöhästyn. (hiljaisella äänellä) Tuli yllättäen asiakas. Mutta pupunen, ota kaapista piirakka ja tule sitten minua vastaan. Tulethan, muru?"
Tallinnan äiti on hierojani, jolle olen yllättäen ängennyt. Hän puhuu venäjää, jota ymmärrän. En ehtinyt laskea montako hellittelysanaa parissa lauseessa oli.
II Roomassa
Pietarinkirkon messussa sunnuntaina. Edessäni istuu isä kaksine lähes murrosikäisine lapsineen. Lapset roikkuvat isässä kiinni, toinen toiselta, toinen toiselta puolen. Isä silittelee toisen tukkaa, puhelee hiljaisella äänellä toisen kanssa. Jonkun ajan päästä he lähtevät kolmikkona, tytär toisella puolella isää, poika toisella.
Isä seisoo kolmen lapsen kanssa ratikkapysäkillä. On raaka maaaliskuinen sää. Kaksi pientä poikaa tuijottaa älykännykkää ja pelaa. Pikkutyttö kiehnää isän jaloissa ja valittaa että on kylmä. Isä sanoo: "Jo, jag ser att du är kall. Men vi är snart hemma." Isä ei ota tyttöä syliinsä. Isä ei lämmittele tyttöä. Isällä ei ole kantamuksia.
Mistä on kyse?
Vaihtoehtoja:
1. Suomessa ja suomalaisilla työ menee kaiken muun edelle. Sen takia meidän on opetettava lapset aivan pienestä itsenäiseksi, että he pärjäävät kun vanhemmat menevät töihin.
2. Meillä on muuten vain aina kiire.
3. Emme osaa ottaa syliin emmekä hellitellä lasta sanallisestikaan.
4. Meidän mielestämme lasta, puhumattakaan nuoresta, ei saa hemmotella lepsuudella.
5. Sattumista?
Eeva-Liisa
HS torstai 9.3.2017 Päivi Repo: Eikö meillä ole enää tilaa lapsille?
HS yleisönosastokirjoitukset alkuvuonna 2017:
Aina ei ole tarjota syliä, joka lohduttaisi
Lapseni lopetti puhumisen päiväkodissa
