Kiitos Jari Lindström

Aloitin päivän lukemalla tarkasti päivän Helsingin Sanomat. Sunnuntaisivuilla Jari Lindström kertoo liian raskaasta työtaakasta. Kahdesta hatusta, joista toinen istui kuin nenä, tai siis hyvinistuva hattu juuri hänen päähänsä, toinen ei ollenkaan. Vaativien töiden edessä joustamisesta oman terveytensä hinnalla. Hän ei kuitenkaan katso kärsivänsä uupumuksesta, vaan tunnollisen ihmisen taakasta: itsestään luopumisesta.

Aamu jatkui kahvin juonnilla pojan kanssa. Kerroin hänelle, että kolmesta vaihtoehdosta olin valinnut hänet: harkitsin aamulla menisinkö messuun keräämään voimia tulevalle työviikolle, sauvakävelylle samassa aikomuksessa vai jäisinkö vain kotiin juomaan rauhallisesti aamukahvia ja nauttimaan harvinaisesta mahdollisuudesta tavata aikuista poikaani kahden kesken, keskustella ja vaihtaa kuulumisia.

Miten nämä asiat kuuluvat yhteen? Tarkasti ottaen logiikan sääntöjen mukaan ehkä eivät, mutta minun ikiomassa logiikassani niillä on selvä yhteys: elämän jatkuvien valintojen sarja. Missä kohden - myöhemmin ymmärrettynä - valinnat alkavat mennä väärin? Missä kohden voi vielä kääntyä? Oma kokemukseni liittyy kroonistuneeseen migreeniin. Noni se alkoi: aamulla heräsin migreeniin, mutta koin olevani korvaamaton, tunsin vastuuta, en voinut olla poissa töistä -  ja nappasin täsmälääkettä eli triptaania, parannuin niin että saatoin lääketokkurassa hoippua työpaikalle. Mutta täytin velvollisuuteni. Olin tunnollinen, uskollinen työlle. Tämä alkoi toistua yhä useammin ja lopulta kierre oli valmis: kaksikymmentä triptaanipäivää kuukaudessa, mutta olinhan hoitanut työni kunnolla.

Kuinka selvisin? Lähdin vuorotteluvapaalle, jolla meditoin, joogasin, avantouin eli hoidin itseäni
ja hidastin kaikin tavoin vauhtia. Tapasin ihmisiä kasvoista kasvoihin. Migreeni kroonistuneena jäi kokonaan ja olen sen jälkeen saanut kaksi kiintoisaa uutta mahdollisuutta työelämässä ja pystynyt hoitamaan ne kunnolla laiminlyömättä oikeuttani lepoon ja palautumiseen.

Entä Jari Lindström - menettääkö hän nyt jotain astumalla julkisuuteen? Menettääkö hän kasvonsa / maineensa / kunniansa? Voiko valitsemalla ainoan itselleen oikean ratkaisun - ja ehkä läheisille, perheelle - menettää jotain?

En puhu puoluepoliitikosta, en ministeristä enkä edes paperimiehestä, vaan puhun ihmisestä, joka teki kunnioitettavan teon tunnustamalla olevansa liian tunnollinen ja astumalla esiin. Nostan hattua ihmiselle.


Eeva-Liisa

Hiljaista, raskasta iloa

Hiljaisella viikolla herää halu päästä hiljentymään konserttiin, hartauteen, sanapalvelukseen, messuun. Hiljaisella viikolla ollaan vielä töissä ja silloin toivoo juuri hetken yksinäisyyttä, rauhaa olla vain omine ajatuksineen.

Tikkutiistaina olin Kallion kirkossa Säde Bartlingin kuoroteoksen Missa brevis ensiesityksessä. Lyhyt messu antoi tilaa meditaatioon, mutta herätti englanninkielisillä hymneillä Irlannista ja spirituaaleilla Amerikasta. "Deo gratias, Deo gratias, benedicta sit sancta Trinitas", tuttu kiitoslaulu ilahdutti.

Aiemmin Tuomas-yhteisö järjesti kiirastorstain aamuna messun, jossa laulettiin Käy yrttitarhassa polku. Se messu tuoksui yrteille ja vaikka messu oli nyt siirretty iltaan, yrttien - kitkerien, katkerien - tuoksu oli läsnä. Messussa sytytettiin kahdentoista opetuslapsen kynttilät. Sammutettiin Juudaksen kynttilä. Sammutettiin yhdentoista muun opetuslapsen kynttilä. Sammutettiin Kristuksen kynttilä. Alttari puettiin mustiin. Siitä lähdin kotiin.

Pitkäperjantaiaamuna Meilahden kirkossa kysyttiin: "Kansani, minun kansani, mitä minä olen tehnyt sinua vastaan? Millä olen pahoittanut mielesi? Vastaa minulle?"

Pääsiäisaamuna Tuomiokirkossa soi Buxtehuden pääsiäisaikaan säveltämä kantaatti O, fröhliche Stunden - Oi, iloiset tunnit. Täytyy myöntää etten löytänyt kevyttä, kuplivaa iloa kappaleesta, en siis mitään sellaista, mitä olen kokenut vaikkapa Valamossa, kun pääsiäisyönä munkit alkavat kumajuttaa kelloja. Ruotsalainen sanoisi "det var tut i luren, det"! Mutta ehkä etsin väärin: ehkä ilo olikin protestanttisen hidasta, jopa raskasta. Miten voisin väittää ettei hidas, raskas ilo olisi ihan sitä samaa iloa?

Toisena pääsiäisaamuna Meilahden kirkossa veisattiin urkujen säestyksellä seurakunnan tavanomaiseen tapaansa laahatessa perässä. Ihan hyvä, vaikka tosissani jäin kaipaamaan virren 105 toisen säkeistön valkoruusuja ja kolmannen säkeistön toukomettisiä, jotka jostain syystä oli pudotettu pois. Kaiken lisäksi komea: "Aurinko on ristin päällä valkea ja punainen" jäi näin ollen myös laulamatta.

Valkean ja punaisen auringon sijasta toivotankin kevään vihreää valoa ja juurevaa protestanttista iloa. Ja toukokuussa viimeistään toukomettisiä (mitä ikinä ne ovatkaan).

Eeva-Liisa


Tiistai 11.4.2017 Kallion kirkko. Laulaja ja säveltäjä Säde Bartlingin Missa brevis, kantaesitys. Teos syntynyt 1999 - 2017. Kallion Kantaattikuoro, Sonus-kuoro. Irina Niskala, urut; Jari Valo, viulu; Martta Valkeus, sello; johti Tommi Niskala.

Perjantai 14.4.2017 Meilahden kirkko. Kampin laulu, oht. Kari Turunen; kanttori Nina Pakkanen, pastori Tuula Rautiainen saarnameditaatio.

Sunnuntaina 16.4.2017 Tuomiokirkko. Dietrich Buxtehude, Michael Praetorius. Viva Vox-kuoro, solistiryhmä ja soitinyhtye Musici Cathedralis.

Dietrich Buxtehude syntyi todennäköisesti Helsingborgissa, Tanskassa noin vuonna 1637. Eli valtaosan elämästään Lyypekissä Pohjois-Saksassa. Dietrich Buxtehude sävelsi muun muassa urkumusiikkia ja kantaatteja, mutta suurin osa sävellyksistä on kadonnut. Hänen urkumusiikkiaan pidetään nykyään pohjoissaksalaisen barokin huipentumana.


 
Michael Praetorius (mahdollisesti 15.2.1571 – 15.2.1621) toimi urkurina Marienkirchessä Frankfurtissa ennen kuin lähti hoviurkuriksi ja kapellimestariksi Braunschweigin herttuan hoviin.

Sepelkyyhkyn (Columba palumbus) eli toukomettisen nimessä yhdistyvät kylvöä tarkoittava vanha sana touko sekä metsässä asuvaa kyyhkyä yleisesti merkinnyt mettinen.

Rehellisyyttä

Torstain Helsingin Sanomien C-liitteessä Tuulia Syvänen kertoi ryhtyneensä rehelliseksi. Eilen istuin ystäväni kanssa pitkää iltaa ja keskustelimme aiheesta. Mitä tapahtuisi jos ryhtyisi rehelliseksi? Missä asioissa en ole rehellinen? Tarvitsisiko olla? Mitä on rehellisyys? Onko rehellisyys samaa kuin totuus?

Tänään luin tieteen filosofian tenttiin Panu Raatikaisen teosta Ihmistieteet ja filosofia. Siinä taas - yksinkertaistaen - pohdittiin voivatko kaikki uskomukset olla yhtä tosia. Jos ovat, onko sekin lause, joka kumoaa tämän? Eli onko yhtä totta uskomus että kaikki uskomukset eivät ole tosia?

Näiden pohdintojen yllyttämänä aion tarttua härkää sarvista ja kirjoittaa asiasta, jota olen paljon miettinyt, mutta tuskin tohtinut sanoa ääneen: kerjäämisestä. Suomessa kerjäläisiä on ollut sankoin joukoin1860-luvun nälkä- ja lavantautiepidemian vuosina, sisällissodan 1918 seurauksena. Entä sen jälkeen?

Asuimme 1960-luvulla Pohjanmaalla, Jalasjärvellä. Isäni oli siellä kunnanlääkärinä. Muistoissani on kuvia, kuinka vanhalla Volgalla pihaan ajoi romaniseurue. Joukossa oli potilas, joka oli tulossa lääkäriin. Seurueen naiset tulivat myymään äidilleni käsinvirkattuja pitsiliinoja. Siinä sivussa he saattoivat kysäistä olisiko rouvalla antaa isännän vanhat housut hyvään käyttöön. Tämä tapahtui ylpeytensä säilyttäen, omat juurensa tiedostaen.

Kerjääminen on pyytämistä ilman vastiketta tai vastavuoroisuutta. Se ei tunnu hyvältä: minähän asetun toisen ihmisen yläpuolelle, minulla on valta antaa tai olla antamatta, hänellä ei ole muuta valtaa kuin pyytää. Oletan myös, ettei ihmiselle ole luontaista ottaa vastaan rahaa tai muuta apua ilman mitään vuorovaikutusta.

Suomalainen ei helposti alennu eikä alistu. Senkö takia kerjäläisen kohtaaminen on niin vaikeaa? Itse koen maassa istuvan kerjäävän ihmisen äärettömän ristiriitaisena. Minulla ei ole mitään tapaa selvitä kunnialla tilanteesta: jos annan lantin koen olevani tekopyhä, jos en anna olen välinpitämätön. Rahaa minulta pyydetään, mutta rahan antaminen tuntuu väärältä, kuin antaisi alkoholistille viinaa. Minussa herää myös ahdistusta ja ärtymystä. Ahdistusta siitä, että ihminen istuu maassa ja kerjää: onko hänen pakko, onko se ehdottomasti ainoa tapa ansaita elanto? Ärtymystä tästä nöyristelystä, että ihminen asettuu maahan polvilleen, joskus pää taipuneena, kasvot maahan luotuina.

Mietin onko kukaan kertonut Suomen uusille kerjäläisille Suomesta, maan historiasta, tavoista, kulttuurista? Onko heille tarjottu mahdollisuutta opetella lukemaan ja kirjoittamaan? Sillä jos ei tänä päivänä osaa lukea ja kirjoittaa, ei pääse siihen, että voisi nostaa päänsä. Aivan hiljattain televisiossa esitetyssä ruotsalaisessa dokumentissa romanikerjäläisistä heistä esitettiin täysin toinen kuva kuin Suomessa. Suomessa vuosia sitten valtionjohdosta annettiin ohjeita kuinka suhtautua. Ruotsissa kuvattu dokumentti kertoi romani-isästä, joka haaveili voivansa laittaa lapsensa ruotsalaiseen kouluun. Perheenäiti puhui englantia ja kertoi omista vaatimattomista unelmistaan. Kerjäämiseen liitetystä järjestäytyneestä rikollisuudesta dokumentti ei kertonut.

Olen edelleen ymmälläni ja avuton kerjäämisen ääressä. En näe parempaa tapaa kuin muuttaa rakenteita ja asenteita lähtömaissa, maissa joiden kieltä kerjäläiset puhuvat, että he voisivat elää kotimaassaan oman kulttuurinsa keskellä. Mutta kauanko se kestää? Tapahtuuko se koskaan? Onko minulla tässä ja nyt muuta tapaa kuin hyväksyä kerjääminen elinkeinona, johon täytyy vain tottua?
 
Eeva-Liisa