Paluu Pietariin ja kaksi konserttia

Kävin Pietarissa ensimmäistä kertaa Suomeen muuttoni jälkeen. Satuin onnellisesti kevään uhkeimpaan aikaan tai kuten ruotsalainen riimittää: "i tiden mellan hägg och syren". Tuomet olivat kyllä jo kukkineet ennen aikojaan, mutta syreenit! Hevoskastanjat! Jasmiinit! Joka päivä kuljin pienen ylimääräisen lenkin puiston kautta kortteeristani kaupungille lähtiessäni tai sinne palatessani ja vedin sisääni huumaavia tuoksuja ja säilöin verkkokalvolle värien intensiteettiä. Ehätin myös omaan puistooni eli Taurian puistoon, jonka lähellä asuin viisi vuotta.

Mitään tarkkaa ohjelmaa en ollut tehnyt, mutta ystävälläni oli runsas tarjonta. Jouduimme kuitenkin karsimaan ehdotuksia, koska minulla ilmeni tarpeita, kuten kävellä tutuilla kaduilla, pistäytyä kantapaikkoihin kuten gruusialaiseen lähiruokalaan ja metroasemani lähellä sijaitsevaan Metropol-kuppilaan.

Mutta yhdestä ystäväni ei antanut periksi: satakielten iltakonsertista Jelaginin saarella. Hän oli jo tehnyt yhden iltaisen kävelyn puistoon, mutta halusi ehdottomasti viedä minut sinne. Satakielet yllättivät hänetkin! Niitä oli entistä enemmän, ne lauloivat meidät sanattomiksi, melkein kumoon. Kurottelimme kaulaamme: missä tuo mahtava laulaja piilottelee? Vastauksena sanoin kuvaamaton sävelten, äänen virta, joka lienee linnun kokoon nähden sama kuin jos ihminen jylisisi kuin ukkonen.

Kesken ystävättäreni hyvin suunnitellut ohjelman sain päähäni että Marinskiin on päästävä. Verkkoliput myyty. Ei muuta kuin paikalle taksilla. Ennen ylimääräisten lippujen myyjiä oli aina kaikkien teatterien ja konserttisalien edessä. Nyt sellaisia ei näkynyt tai Marinskista on tullut niin itseään arvostava, että ilmiö karkotetaan. Kysyin kassalta. Kyllä, pari lippua on ns keisarien aitiossa, joka Marinskin uudella näyttämöllä ei tietenkään ole "keisarillinen", vaan mikä lie apparaatsikien looshi. Hinta 3600 ruplaa eli vähän alle 50 euroa. Tällä pikkusummalla sain lipun Gergijevin johtamaan Verdin Requiemiin, jonka neljää tähtisolistia en tuntenut, mutta joka kelpasi minulle hyvin.

Satakielen monipolvinen ja intensiivinen laulu ja Verdin Requiem istuivat tunnelmiini: hieman surua, suuresti haikeutta ja nostalgiaa, mutta myös uuden kevään, uuden elämän riemullinen ylistys.

Eeva-Liisa

Giuseppe Verdi sävelsi sielunmessun Messa da Requiem vuosina 1873 - 74. Teos esitettiin ensimmäistä kertaa Milanossa toukokuussa 1874 säveltäjän itsensä johdolla. Teos koostuu seitsemästä osasta. Kokoonpanoon kuuluu neljä solistia, orkesteri ja kuoro.

Satakieli on vaatimattoman näköinen ruskeanharmaa pienikokoinen lintu, jonka ääni on suuri ja laulu monivivahteista. Ääni kantaa iltayössä kauas. Satakieli on Etelä-Karjalan maakuntalintu.

Poikien tarinat

Mitä minä tiedän pakolaisen elämästä? En muuta kuin uutiskuvat. Eilen katsoin Yle ykkösellä dokumentin kahden syyrialaisen lapsen, 15-vuotiaan Ghaithin ja Abdun pakomatkaa ensin Turkkiin, sielä Kreikkaan ja sitten halki Euroopan.  Ghaith päätyy Saksaan, Abu Ruotsiin, Landskronaan.

Dokumentin ensiminuutit mietin miksi sitä tekemään on valjastettu kokonainen filmiryhmä, miksi he eivät sen sijaan auta poikia, kunnes tajuan että Ghaith kuvaa itse pakomatkaansa. Ihmettelin hänen käsivartensa asentoa kuvissa, typerästi olin miettinyt mitä hän kantaa, asetta vai mitä.

Venematka Turkista Lesboksen saarelle Kreikkaan on vaarallainen: kuuden metriin veneeseen lastataan 42 ihmistä, miehiä, naisia, lapsia. Vene hörppää vettä. Mutta onneksi vasta juuri ennen saarelle rantautumista. Kreikka ottaa alistuneesti vastaan, ei sentään uhkaa kuten jatkossa muut läpikulkumaat, erityisesti Unkari. Kreikassa Ghaits kohtaa orvon Abdun, heistä tulee parhaimmat ystävät: he ymmärtävät toisiaan, molemmat ovat menettäneet isänsä. Pakomatkalla voi tulla kenen tahansa ryöstämäksi, jopa toisen pakolaisen.

Pojat haluaisivat jatkaa matkaa yhdessä. He miettivät millaista tulee olemaan, kun he pääsevät yhdessä Saksaan. Toinen sanoo: sitten minä nauran, toinen sitten minä itken. Dokumentissa kumoikaan ei vuodata yhtään kyyneltä, mutta tummien silmien värisävyn tummetessa jonkun kysyessä perheestä, voi arvata mitä sydämessä liikkuu. 

Mutta sitten Abdu saakin ensimmäisenä rahalähetyksen ja suuntaa yksin kohti Ruotsia, jossa hänellä on setä. Poikien tiet eroavat ja molemmat ovat taas yksin. 

Ghaithin suurimmat vaikeudet ovat vasta edessä: leirit ja vastaanottokeskukset, joita niitä voi miksikään järjestäytyneeksi toiminnaksi sanoa, ovat likaisia, liejuisia, karmeita paikkoja. Ruokaa ei juuri saa. Ja niistä eteenpäin lähtiessä tiellä odottavat rajan ylitykset, poliisipartiot, koirat. Ghaithin ryhmässä on lapsia. Pientä tyttöä hoputetaan kulkemaan nopeammin, nopeammin junarataa pitkin, on kiire rajalle ennen kuin heidät saadaan kiinni. Ghaith joutuu jossain vaiheessa kiinni, hän joutuu antamaan sormenjäljet päästäkseen eteenpäin. Ymmärrän että tämä on vaarallinen teko, koska hänet voidaan milloin tahansa myöhemmin palauttaa vastaanottaneeseen, mutta vihamieliseen maahan. 

Pojat pitävät yhteyttä puhelimitse. Abdu pääsee vihdoin setänsä luo Landskronaan, joka ei kuitenkaan voi tai halua ottaa häntä kotiinsa. Setä suunnittelee muuttoa muualle, Abdu jää alaikäisten vastaanottokeskukseen. Abdu vakuuttaa Ghaithille kaiken olevan hyvin. 

Ghaith onnistuu myös tavoitteessaan päästä Saksaan. Tulee hetken voitonriemu kun hän näkee Saksan olot, vastaanottokeskuksessa on siistiä ja puhdasta, lakanat vuoteessa. Matkalta hän on soittanut äidilleen Syyriaan kun on pystynyut. Äiti kysyy usein mitä poika on syönyt. No sellaisen, äh... sellaisen, kalavoileivän. Saksassa saa muutakin kuin voileipiä. Mutta Ghaithin valtaa ikävä ja silmät tummenevat tummenevassa yössä.

Tämän tarinan verran enemmän tiedän tänä päivänä turvapaikanhakijoiden elämästä. Lapsen elämästä tässä maailmassa, Euroopassa.

Eeva-Liisa

Dokumentti: Pako Syyriasta, alkuperäinen nimi My Escape. Tuotantoyhtiö Danmarks Radio TV. Parhaillaan maailmassa vaeltaa yli 2 miljoonaa pakolaislasta, moni yksin. Kesto: 53 minuuttia, nähtävissä Yle Areenassa vielä noin 3 kuukautta.

 

Tyttöjen tarinat

Mitä jää verkkokalvolle ja ajatuksiin tytön tarinasta? Tyttö kuuntelee lapsesta lähtien tarkalla korvalla ympäristönsä ihmisiä, koira on hänelle ystävä siinä missä ihminenkin, hän oivaltaa herkästi, nauraa sydämestään, mutta häntä harmittaa kun vakava runo jää kesken ja huomio siirtyy tyhjänpäiväiseen loruiluun.

Olen sodan jälkeen syntynyt, ei isäni eivätkä edes kummankaan puolen isoisäni ole olleet sodassa. Äitini veljistä kaksi oli rintamalla: toinen sairastui loppuelämäkseen ja toinen kuoli sairastuttuaan sota-aikana. Vaikka sodasta on kuullut ja lukenut paljon, se on jäänyt kaukaiseksi.

Minulle sota on Suomen sotien lisäksi niitä sotia, joita käydään nyt: Syyriassa, Irakissa, Afganistanissa, Afrikan valtioissa. Evakkoja ovat karjalaisten ohella ne, jotka ylittävät tänä päivänä Välimerta ja muita meriä kiikkerillä aluksilla, parhaassa tapauksessa saapuvat satamiin eivätkä tiedä mitä heille siellä tapahtuu.

Lahden kaupunginteatterin iso näyttämö on viimeistä paikkaa myöten täynnä Evakkotytön tarinan esityksessä, joka perustuu Eeva Kilven Karjalaan sijoittuviin ja sota-aikaan ajoittuviin omaelämäkerrallisiin teoksiin. Näytelmä on tematiikkaansa nähden kevyt, humoristinen, toiveikas.

Evakkotytön tarinan paras anti oli lapsen sisäinen kokemus sodasta. Kevyestä otteesta huolimatta näytelmä kosketti syvästi lapsen kokemuksen kautta. Pääosan esittäjän, Eevan roolin näyttelijän, nimeä ei mainita teatterin sivuilla, joten kiitän hänen roolisuoritustaan nimettömänä. Hän antoi minulle aavistuksen siitä mitä lapsi ja nuori kokee suuren tuntemattoman äärellä. Minulle tämän lapsen kokemus ja sen lapsen kokemus, joka ylittää suurta tuntematonta, kuivaa aavikkoa tai pelottavaa merta, on sama. Tyttöjen tarinat. Toivo on ainut, mitä on. Jos sitä ei ole, ei ole mitään.

Eeva-Liisa

Ajan kätkemät huoneet

Töitä oli tarjolla puutarhassa, leipomossa, sikalassa. Meren näki ikkunasta. Valoa tulvi ikkunoista, rakennus oli tarkasti suunniteltu. Saattoi levätä, kun mieli oli väsynyt.

Lapinlahteen perustettiin vuonna 1841 yksi Euroopan ensimmäisiä mielisairaaloita. Suomessa vain Seilin saarella oli siihen asti ollut paikka mieleltään sairastuneille. Lapinlahden sairaalan suunnitteli Carl Ludvig Engel.   

Sitten 160 vuoden toimintavuoden jälkeen keksittiin, ettei paikka sovellu sairaille eikä varsinkaan mieleltään sairaille tai väsyneille. Sen toiminta päättyi lopullisesti sairaalana vuonna 2008, mutta ei myöskään saatu aikana päätöstä mitä sille tehtäisiin: rakennukset saivat jatkaa rapistumistaan. Tarkoituksellako? 

Helsingin kaupunki teki lopulta vuokrasopimuksen entisen mielisairaalan tiloista vuonna 2015 osuuskunta Lapinlahden Tilajakamon ja Suomen Mielenterveysseuran kanssa. Lapinlahden lähde on hanke, jonka: "tavoitteena on luoda Lapinlahden autioituneesta sairaalasta uudenlainen mielen hyvinvoinnin, yhteisöllisen toiminnan, yhteiskunnallisen yrittäjyyden ja kulttuurin kohtaamispaikka." Sairaalan pohjoissiipeä vuokraa osuuskunta Tilajakamo, josta useat kymmenet taiteilijat ja käsityöläiset ovat löytäneet työtilat. - Vuokrasopimus on kuitenkin määräaikainen ja tulevaisuus hämärän peitossa. 

Olen vieraillut Lapinlahdessa pari kertaa tänä keväänä. Näin pienen huoneen, jossa Aleksis Kivi

lepäsi saatuaan murska-arvion Seitsemästä veljeksestä. Hänen diagnoosinsa oli krooninen melankolia, jonka arveltiin johtuvan fyysisten vaivojen lisäksi loukatusta kirjailijakunniasta. Valitettavasti Aleksista eivät Lapinlahden hoidot kuten kiniini, ulostus- ja yskänlääke tai morfiini sen kummemmin kuin edes ympäristö voineet auttaa.

Lapinlahden ilmapiiri on aivan erityinen. Kaikki näkevät meren, puut, sopusointuisen arkkitehtuurin. Ehkä usea aistii sen lisäksi kerrostumat, kulttuurin, historian, luonnon. Mikä voi korvata sellaista, jota ei voi edes tarkkaan verbalisoida?  

Eeva-Liisa   

Lapinlahden lähdettä voi kannattaa. Hankkeen takana on monien yhdistysten ja organisaatioiden lisäksi paljon yksityisiä henkilöitä. Voit käydä sivuilla ja allekirjoittaa adressin: 

http://lapinlahdenlahde.fi/yhteistyo/

Klikkaa tästä!