Mitä on olla läsnä? Mitä on kuunnella? Mitä on antaa aikaa toiselle ihmiselle? Mitä on viettää aikaa toisen kanssa?
Älyteknologian aikana yksinkertaiset kysymykset palaavat. Voiko yhtäaikaa olla läsnä sille, jonka lähellä on fyysisesti, vaikka kädet näpertävät näppäimillä ja katse on suunnattu ruutuun? Voiko olla läsnä sille, jota ei katso silmiin?
Kuka on lähimmäisemme? Tämä raamatullisuutta uhkuva kysymys tulee mieleeni, kun katselen Suomen kansaa julkisissa liikennevälineissä, kahviloissa, ravintoloissa, kodeissa. Jos tulisin toiselta planeetalta ja minulta kysyttäisiin, mikä havaintojesi perusteella on nykyihmisen lähimmäinen, olisi vastaukseni joko 1) pienet härvelit, tai 2) jos ymmärtäisin, että siellä härvelin toisessa päässä saattaa olla joku, niin se joku siellä muualla, luonnollisestikaan ei se, joka on siinä lähellä.
Mitä tämä tarkoittaa? Ainakin sen otaksuisi tarkoittavan, että ihmisen fyysinen läsnäolo ei ole niin tärkeää. Mitä muuta se voisi tarkoittaa? Voiko se tarkoittaa, että ihmiset eivät ole kokonaisuuksina enää tärkeitä, tai edes mahdollisia? Jollain tavalla ihmisestä voidaan poimia vain osia tai päinvastoin, ihminen voi tarjota itsestään vain osasia, ehkä niitä jotka hän kuvittelee parhaiksi paloikseen.
Tänään Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla toimittaja Anna-Sofia Berner kirjoittaa kiintoisassa jutussaan läsnäolemisesta älypuhelimien aikakaudella. Hän kysyy poleemisesti, mihin käytin ajan ennen älypuhelimia? Ja vastaa että ainakin television katseluun. No jaa, siihenkin, mutta myös pelkkään läsnäolemiseen: lapsi katsoi perunaa kuorivan äidin selkää, nuorikin ihminen saattoi bussissa tai ratikassa vain katsoa ohikiitävää maisemaa, julkisessa tilassa saattoi alkaa keskustelun jonkun satunnaisen vieressäistujan kanssa.
Berner samastaa tekemättömyyden tylsyyteen. Hän myös kyseenalaistaa tutkija Minna Huotilaisen neuvon, että voidakseen keskittyä ihmisen pitäisi panna puhelin kokonaan pois päältä. Berner kirjoittaa että ehkä kännykän vilkuilu on samaa kuin maiseman tuijottaminen luostarin ikkunasta. Hän esittää, että kännykän vilkuilu tarjoaisi välttämättömän tauon keskittymisestä. Olen totaalisesti toista mieltä.
Taukoa keskittymisestä tuo silmien lepuuttaminen maisemassa, tai silmien sulkeminen ja omien mielen kuviensa katselu, kuvittelu tai yritys tyhjentää mieli. En hetkeäkään usko älypuhelimen voivan tarjota sen kummemmin psyykkistä mieltämme kuin fyysisisiä aivojamme lepuuttavaa taukoa. Siihen älypuhelin on liian kaupallinen, liian koukuttava, liian nopea, liian tekninen, liian paljon (turhaa) tietoa ja stimulaatiota yhtäaikaa tarjoava.
Jos taas puhutaan ajasta ennen televisiota, ollaan jo perimmäisten kysymysten äärellä. Berner hahmottelee keskittymisvaikeuksia keskiajan luostareissa: ei osattu silloinkaan rauhoittua, mieli harhaili ja sitä pidettiin syntinä. Oliko luostareissa havaittu henkisen laiskuuden synti sukua älypuhelimen aiheuttamalle levottomuudelle ja päämäärättömyydelle? Ihmisen ikiaikainen perimmäinen levottomuus saa varmasti eri aikoina eri muotoja, mutta näen eron siinä miten tähän suhtaudutaan. Vaikka Berner kirjoittaa kuin olisi käynnissä noitavaino älypuhelimia ja niiden käyttäjiä vastaan, asiahan on juuri päinvastoin: hiljattain oli kiivasta julkista keskustelua uudesta opetussuunnitelmasta, joka yhyttää yhä enemmän lapsen ja koneen. Joa ajattelet toisin, olet kelkasta pudonnut häirikkö.
Eilen samaisessa lehdessä amerikkalainen tutkija Samuel Abrams kehottaa sulkemaan verkon ja puhelimet tunneilla: "Ei voi tulla hyväksi lukemisessa tai matematiikassa, jos puhelimien piippaus keskeyttää jatkuvasti."
Eeva-Liisa
HS 14.1.2017 "Katkaiskaa netti oppitunneilla". Kotimaa-osio A22.
HS 15.1.2017 "Ole läsnä, muu on syntiä". Sunnuntai-sivut B13.
