Pankinvaihto

Vaihdoin liikepankista osuustoiminnalliseen. Merkitseekö tämä mitään? Eikö pankki ole aina liikelaitos, eikö jokaisen pankin pidä tuottaa voittoa? Kyllä, mutta kysymys lienee: voittoa miten ja mistä, minkälaisin toimin ja kenelle.

Kaiken jälkeen koen voitonriemua: minä tein sen! Pankinvaihto on nimittäin aika iso operaatio: otat tarjouksia, vertailet, yrität laittaa erilaisia vertailtavia yksiköitä tärkeysjärjestykseen, lasket, mietit ja pohdit.

Sellaisen suuren eron olen pannut merkille, että liikepankissa minulle on kaikkien näiden asiakkuusvuosien ajan aggressivisesti myyty pankin palveluja. Asiat on esitetty siten ja siinä valossa, että joko en saa ollenkaan hakemaani lainaa, tai ainakaan niin hyvillä ehdoilla, jos en ota kylkiäisiksi sitä tai tätä oheistuotetta. Onhan niitä tullut otetuksikin. Pakkomyynniksi minä sitä kutsun.

Istuin liikepankin konttorissa odottamassa vuoroani. Sain istua kauan: asiakaspalvelupisteitä on erittäin vähän, pankkisali on laaja kuin aava suo. Ajattelinkin: eikö toimitiloissa voisi säästää? Valtavat tilat Helsingin keskustasa tyhjillään, kun henkilökunta on vähennetty minimiin.

Vieressä istui isä ja noin neli-viisivuotias lapsi. Isä hoiteli lasta hyvin huomioivasti, piti sylissään, taputteli ja silitteli. Kiinnitin huomiota isän suomalaisittain epätavallisen hellään tapaan olla lapsen kanssa. Yhtäkkiä lapsi oksensi. Toiselta puolelta pankkisalia tunnettu näyttelijä juoksi hakemaan apua. Minäkin lähdin liikkeelle: missä on vessa, jossa he voivat siistiytyä, missä rättejä. Mietin olisiko siistijä tullut paikalle nopeammin, olisiko nuorelle isälle neuvottu asiakastoiletti nopeammin, jos hän olisi ollut kantasuomalainen eikä värillinen?

Jostain syystä oksennus lattialla kuitenkin sopi minun kuvaani. Tämän pankin toimet ovat viime vuosina olleet ällöttäviä. Hyvästi.

Eeva-Liisa

    

Ihmisten ja eläinten liitto on vielä läheinen

Viikonloppu Kokemäenjoen rannalla osoittautui vanhatestamentilliseksi, kun luomulehmät laidunsivat vieressä. Aamulla heräsimme kellokkaiden kilkatukseen. Illalla kävimme katsomassa kuinka lehmien rauhalliset hahmot häipyivät hitaasti usvaan. Onko rauhoittavampaa eläintä, onko tyynempää näkyä, onko levollisempaa kuvaa?

Ja kaikesta tästä muistui mieleeni
Eeva-Liisa Mannerin runo
Kävely kokoelmasta Aamu syntyy vuorella:

Olin ystävällisten talonpoikien luona,
majassa oli olkikatto, savun tummentamat palkit,
vanha eukko piti vireillä tulta, lapsi ryömi lattialla joka oli tiiltä, halkeillut.
Söimme, kana oli teurastettu,
lisäksi oli sahramilla värjättyä riisiä.
Vuohi kävi tuvassa ja selitti jotain kimeällä äänellä,
utareet olivat paisuneet ja laahasivat santaa.
Näin myös muita eläimiä joita on tällä syrjäisellä seudulla
kaikissa taloissa, ihmisten ja eläinten liitto
on vielä läheinen.
(ote)

 Eeva-Liisa

Kaikki tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla...

Lähestyi Mikkelinpäivä ja miellytti veljeksiä viettää juhla oikein oivallisesti. Varustettiin kaupunkiin rahallinen kuorma, jonka hinnalla piti ostettaman pöhnää juhlan kunnioiksi: rommia, putelli-olutta, nahkiaisia, sillejä ja vehnästä. Tuima oli ratasten ympärillä miestten liike ja toimi raikkaana syyskuun aamuna. Siinä säkkejä nosteltiin ja aseteltiin, köyttä kiskottiin ja vahvoja siansolmuja lyötiin. Kaikki tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla; sillä jokainen heistä, jos siirrämme joukosta Laurin, oli kumonnut naamaansa huikean aamuryypyn. Pian seisoi kuorma valmiina pihalla ja läksivät Simeoni ja Eero matkustamaan kohden Hämeenlinnaa, rattailla tynnöri rukiita ja kymmenen kannua viinaa, ja aisoissa vanha Valko.

Tämän me saimme kokea - kaiken muun ohella - perjantaina Suomenlinnassa, kun Ryhmäteatterin nuoret ja energiset veljekset valmistelivat vakavamielisen mutta viinaan menevän Simeonin ja nopealla ja terävällä kielellä siunatun Eeron matkalle.

Sateisesta illasta huolimatta katsomo oli täynnä ja täysillä mukana veljesten elossa, ilossa ja murheessa. Joku kysyi minulta nouseeko teksti vielä lentoon, elääkö se? Löytyykö uutta? Vai ovatko kaikki kerronnan keinot jo kaluttu?

Jokainen ikäpolvi on lukenut Seitsemän veljestä tavallaan: koulussa se oli tylsää luettavaa viisitoistavuotiaalle. Myöhemmin, ehkä vähän yli kaksikymppisenä, tekstin herkullisuus avautui. Tarina sinänsä on Suomen historiaa venäläisine kasakkajoukkoineen, joita kutsutaan kurittamaan tottelematonta veljesjoukkoa; vallasmiehineen - nimismiehineen, kirkkoherroineen ja lukkareineen; kansan jukuripäisyyksineen, josta nousee tahto, toimi ja itsetunto. Mutta minulle kaikkein rakkainta on Aleksis Kiven kieli: se on kuin suihkussa kävisi. Kovin on raikas olo ja mieli sitä kuultuaan.

Siksi päätänkin tämän jutun Kiven kuvaukseen siitä, kuinka Mikkelinpäivän reissulta palasivat Simeoni, Eero ja Valko:

Mutta pian kääntyivät kaikkein silmät kohden Simeonia ja Eeroa, jotka palasivat viimein matkaltansa, surkeassa tilassa. Valko, nyt ainoastaan luuna ja nahkana, asteli sanomattoman vitkaan; tuollahan lerkkui hänen päänsä alhaalla etujalkain välissä, ja maata lalkaisi murheellsiesti riippuva huuli. Mutta viheliäinen oli myös miesten muoto. Lokaisilla kasvoilla ja vaatteilla istuivat he rattailal kuin kaksi varista sateessa. Simeonilta oli varastettu lakki, Eerotla sukat ja saappaat; rahoista oli heillä jäljellä ainoastaan kuusi kopeekkaa, jotka Eeron tietämättä olivat jääneet hänen liivinsä taskuun, ja siinä löytyi myös yksi rikkimurentunut prenikka. Missä ja kuinka olivat he hväittäneet kuorman hinnan? Oli se Hämeenlinnassa menetetty viinaan ja vehnäpulliin; ja näinpä nyt tyhjin kourin ja kovin pohmeloisina lähenivät he kotoansa."   

Tämä esitys nousi lentoon aivan konkreettisestikin, kun Lauri lensi notkeasti yli näyttämön. Se oli elävä kuin hiiva huivipäisen Simeonin leipomassa leivässä. Ja Juhanin yksinkertaisen aidoissa tunteissa, joita hän ei millään muotoa pystynyt salaamaan, olipa taustalla veljesrakkaus tai -kateus, tyhmyys tai katu-uskottavuus, edesmenneen äidin kunnioitus tai hämäläinen uho.

Eeva-Liisa

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1864 - 1869)
Kari Heiskasen ohjaus Ryhmäteatterille Suomenlinnassa kesällä 2017 

Kokemuksia päivystyksessä ja kirurgisella osastolla

Ambulanssin kuljettaja kääntyy katsomaan äitiäni, joka on juuri todennut etteivät nämä poijjaat jaksa häntä kantaa. Kuljettaja toppuuttelee topakkaa äitiäni pohjalaiseen tapaan, kotoosasti, ja äiti kärrätään rivakkaan tahtiin ulos autosta ja päivystyksen pyöröovista sisään.   

- Tuon minä näin täällä viime kerrallakin, se on kenialainen. Äiti puhuu kovaan ääneen, yli koko päivystyspoliklinikan.
- Ehkä meidän ei kannata puhua ihmisistä kansalaisuuksilla, vaan kysyä nimeä.Varmuuden vuoksi minäkin kailotan. Korrektius vaatii.Kysymme mikä ensiavun lähihoitajan nimi on. Claude, siis Klod. Mikä? Pot? Tot? Kot?

Olemme päivystyksen häiriköt, äitini ja minä. Äiti kysyy kaikkien nimeä, ottaa rinnuksilla roikkuvan nimilapun käteensä, tutkii kauan ja tarkasti, eikä päästä irti ennen kuin on toistellut nimeä useaan kertaan ja haastatellut siinä samalla kiireisen päivystyspoliklinikan työntekijän. Klod, kirjoitetaan koo-äl-aa-uu-dee-ee.

- Ei täällä lääkäriä tulla näkemään moneen tuntiin, äitini kuuluttaa kovaan ääneen. Samassa hyvin nuori nainen kävelee luoksemme ja esittäytyy lääkäriksi.
- Tuo likkaanenko on lääkäri? Likka tutkii äidin, mutta häipyy saman tien.

Kohta äitini vuoteen luo tulee mies, joka esittäytyy kirurgiksi.
- Ja mikäs se sinun nimesi on, äiti kysyy. Äiti saa tietää etunimen, mutta tiukkaa sukunimeä ja tarttuu kirurgin nimilappuun. Kirurgin on pakko kumartua äidin puoleen. Mutta onneksi nuori kirurgi on huumorintajuinen ja sosiaalinen, häntä hiukan hymyilyttää 85-vuotias estoton äitini. Ennen lähtöämme osastolle äiti tekee tunnustuksen: "Sinulla on sitten lämpimät silmät."

Kun Claude työntää äitiä potilasvuoteessa osastolle, olen näkevinäni katseet takanani: hymyä, virnistelyä. Minua ainakin naurattaisi: vierailumme poliklinikalla on ilmainen sketsinaihio.

Osastolla ei enää naurata. Yksi hoitajista vastaa äidille hänen kysyessään hoitajan nimeä että mitä se sinulle kuuluu. No, äiti on voinut kuulla väärinkin. Luoja paratkoon. Toisena päivänä osastolla kirurgi marssii äidin huoneeseen. Olemme isän kanssa sattumoisin vierailulla juuri silloin. Kirurgi kuuluttaa päätöksen, että potilas kotiutetaan saman tien ja tutkimuksiin saa tulla kolmen päivän kuluttua. Tutkimusta edeltää välttämättömiä toimenpiteitä... Niin, no: niistä kirurgi ei sano mitään. Äiti on ehtinyt kuuluttaa että tuo mun mieheni on ollut täällä kolmekymmentä vuotta lääkärinä ennen eläkkeelle siirtymistään. Se ei kirurgia kiinnosta. Eikä sairaanhoitajaa. Kumpikaan ei keskustele kanssamme. Meitä ei ole heille olemassa.

A.d. 2017 85-vuotias äitini olisi kotiutettu 85-vuotiaan miehensä kanssa kotiin ilman keskustelua paikalla olleiden asianomaisten kanssa. Kirurgisen toimenpiteen valmistelu olisi jätetty isäni vastuulle. Kysymättä selviääkö hän, jaksaako hän. Jos en olisi tarttunut sairaanhoitajaa hihasta ja sanonut, että tämä ei käy.

Hävetköön tämä maa, joka ei kunnioita ikääntyneitä. Hävetköön tämä maa, jossa tämän terveydenhoidon meille hankkineita veronmaksajia kohdellaan näin. Hävetkäämme me, jotka emme vaadi poliitikoilta, järjestämisvastuullisilta, viranomaisilta, henkilökunnalta ja itseltämme enemmän.

Eeva-Liisa

 

Tie, silta, kotiinpaluu

Tie

Matka kesään ohi
tuomenkukat kukkineet
syreeni, ja syksy.

 





 


























Silta

Kosken kuohuissa -
virta vie, sortuuko tie?
- silti näen kauas.



Kotiinpaluu

Muistan paluut
tyhjään kotiin, havahdun
kasvien vehreyteen.


Eeva-Liisa






Haiku (japaniksi 俳句) on kolmisäkeinen runo, jossa on 17 tavua. Tavut on jaettu säkeiksi suhteessa 5-7-5. Haikujen aiheet liittyvät yleensä luontoon, ja runot ovat asultaan pelkistettyjä, mietelauseenomaisia. Haikut kirjoitetaan japaniksi perinteisesti yhdelle pystyriville, mutta länsimaisittain kolmelle vaakariville.

Tavujaon lisäksi haikulle on ominaista "leikkaus" (kiru), millä tarkoitetaan kahden poikkeavan ajatuksen tai mielikuvan esittämistä. Mielikuvat erottaa toisistaan kireji, leikkaussana, joka esittää esimerkiksi hämmästystä tai huudahdusta. Haikun luontoteemaa korostaa yleensä kigo, eli haikun johonkin vuodenaikaan sitova sana. Kigoja ovat esimerkiksi kirsikankukat (sakura, kevät), sadekausi (tsuyu, kesä), hyönteiset (mushi, syksy) ja pudonneet lehdet (ochiba, talvi).

Nykyhaiku ei aina noudata tiukkaa 17 tavun kaavaa tai sisällä vuodenaikasanaa, mutta kahden mielikuvan esittäminen on keskeinen osa myös modernia haikua.

Etikettiä ja estetiikkaa

Olimme ystävättäreni kanssa etsimässä mekkoa hänen tyttärensä häihin. Löysimme hehkeän persikanvärisen pitsimekon, joka istui kuin valettu. Aloimme liikkeessä pohtia mitä pitäisi laittaa päähän. Morsiamen äidillä pitäisi tietysti ola hattu!

Mekkoliikkeen myyjätär ei aikaillut. Ystävättärelläni oli juuri kokeiltu mekko vielä päällään, kun hänet talutettiin naapuriliikkeeseen hattuostoksille. Seurasin perässä. Jaa että hattu häihin. Alkoi keskustelu väristä. Muistelin oman tyttäreni häitä ja asuani. Arvelin ääneen että mustahan sopisi hyvin persikanväriseen mekkoon. Myyjätär katsoi minua pitkään, hiukan liian pitkään, niin että muistin villatakissani olevan pienehkön reiän. Hän alkoi pitkän kasvatuksellisen luennon etiketistä.

Ystävättäreni palasi hatun väriin, mutta hattukauppias ei lopettanut. He puhuivat päällekkäin. Seurasin kellosta kauanko myyjätär pitää monologiaan. Luentonsa lomassa hän mainitsi olevansa Suomen ainut, paras ja kokenein pukeutumisetiketin asiantuntija. Ystävätär ei hätkähtänyt, vaan kokeili hattuja.

Purin huuleni yhteen. En sanoisi mitään, sillä siitä ei hyvää seuraisi. Mielessäni kuvittelin mitä olisin voinut sanoa:

"Kiitos, minun tyyli-ikonini on Tarja Halonen."
"Ai, musta hattuko ei sovi persikanvärisen mekon kanssa? No sitten otan mustan."
"Mutta kun ystävättäreni ei ole kuninkaallinen. Enkä minä, ettekä tekään."
"Saako asiakas ylipäätään valita täällä oman hattunsa?"

Niin siitä mustasta hatusta. Myyjätär varmisti sanomansa perillemenon ja otti meiltä lupauksen, että jos ostamme hänelta tuohon mekkoon mustan hatun, emme kerro mistä se on ostettu. Häneltä menisi maine ja asiakkaat. Olisipa kiintoisaa tietää kuinka moni suomalainen, ei-kuninkaallinen eli toisin sanoen me kaikki, nainen olisi menettänyt siitä mielenrauhansa. Ja oikein palaisin halusta tietää mitä vaikkapa kirjailija Sinikka Nopola lohkaisisi tamperelaisella poljennollaan visiitistä hattuliikkeeseen. Puhumattakaan ystävättäreni tyttärestä, itse morsiamesta, joka on elänyt vuosikausia Ranskassa, eikä mitä luultavimmin olisi jäänyt mykkänä todistamaan tätä farssia.

Mutta tyyppi oli lajissaan yhtä täydellinen kuin ystävättäreni löytämä mekko. Luotan ystävättäreeni ja hänen kykyynsä ratkaista päähinekysymys esteettisesti varmalla otteella, jos vaikka sitten etiketille vihellellen.

Eeva-Liisa

Suuri (tuntematon) Sokurov

Ranskalainen 1700-luvun diplomaatti Eremitaasissa

Katariina Suuri kävelyllä

Olin aika hämmentynyt kun katsoin Aleksandr Sokurovin elokuvan Venäjän arkki keskiviikkona (24.5.2017) kun se esitettiin Yle Teemalla. Tiesin toki Sokurovin nimeltä, mutta valitettavasti hänen teoksensa eivät ole tuttuja.

Sokurovin Arkissa ulkomaalainen diplomaatti kulkee Eremitaasissa ohjaajan seurassa ja kommentoi kaikkea näkemäänsä. Tässä on ensimmäinen hämmennyksen aihe: minusta ranskalaiselle diplomaatille olisi sopinut puhua ranskaa, edes muutama sana. Mutta tämä ranskalainen diplomaatti 1700-luvulta puhui venäjää.

Jos en olisi myöhemmin tutustunut Sokurovin henkilöhistoriaan, palkintopuheisiin ja muihin julkituloihin, olisin voinut ajatella, että elokuva liittyy Venäjällä viime vuodet esiintyneeseen patrioottiseen oman historian nostamiseen ja siihen keskittymiseen. Asuessani Pietarissa 2011 - 2016 katuvarsimainokset keskittyivät monarkian muiston kiillottamiseen, keisariperheen romanttiseen ihannointiin, venäläisen talonpoikaisperinteen (mitä se ikinä onkaan) haikailuun.

Elokuvassa diplomaatti ja ohjaaja sanailevat katkonaisesti, varsinaista syvällistä dialogia ei synny, mutta rakennus, Eremitaasi, sen taideteokset ja siellä liikkuvat ihmiset, niin 1700-luvun henkilöt, kuten Katariina Suuri, ja nykykatsojat, osallistuvat näytelmään, sanattomasti tai vähin sanoin.

Ranskalainen diplomaatti kommentoi Eremitaasin länsieurooppalaisia töitä alkuun hieman happamasti, taitaapa syyttää Katariinaa - Eremitaasin perustajaa - jos ei suoraan, niin hienovaraisesti, taideryöstöistä. Mutta hän leppyy tai on ailahtelevainen ja toteaa sitten että on yllättynyt ja että hänen täytyy antaa Eremitaasille ja sitä myötä Venäjälle tunnustus: se ei ole jälkeen jäänyt maa. Tätä jäin miettimään.

Luin Katariina Suuren elämäkerran, jossa väitetään yksinvaltiaan surreen elämänsä loppupuolella, ettei huolehtinut maaorjien lapsien oikeudesta kouluun. Paljonko se olisi Katariinalle maksanut?

Aleksandr Sokurovin elokuva Venäjän arkki (2002) on kuvattu yhdellä otolla, mikä on saanut kinofriikit puhumaan mestarillisesta harvinaisuudesta.En tiedä olisinko kiinnittänyt asiaan huomiota, jos en olisi tiennyt. Nyt kun muistelen katselukokemustani, yhdistän sen kyllä vaikkapa James Joycen Ulysses -teokseen, jossa kirjailija kuvaa vain yhtä päivää Leopold Bloomin elämässä. Yksi otos, yksi päivä.

Ohjaaja Aleksandr Sokurov Louvressa

Ohjaajan myöhempiä töitä ovat Faust (2011), jossa Sokurov yhdistää Johann Wolfgang von Goethen ja Thomas Mannin tulkintoja Faust-legendasta ja käsittelee ihmisen ja ihmiskunnan suurinta kysymystä, ihmisyyttä. Se palkittiin vuonna 2011 Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnolla Kultaisella leijonalla. Viimeisimissä elokuvassaan Francofonia (2015) Sokurov käsittelee Pariisin Louvre-museon kohtalonhetkiä toisen maailmansodan aikana.

Faust ja Francophonia on kiireesti saatava muidenkin kuin tiedostavien arthouse-ohjelmistoja elokuvafestivaaleilla seuraavien katselijoiden nähtäviksi. Yle Teema, teettekö meille palveluksen?

Eeva-Liisa

Faust - Mefistofel ja Margareta

Faust - Mefistofel ja Margareta

 

Kiitos Jari Lindström

Aloitin päivän lukemalla tarkasti päivän Helsingin Sanomat. Sunnuntaisivuilla Jari Lindström kertoo liian raskaasta työtaakasta. Kahdesta hatusta, joista toinen istui kuin nenä, tai siis hyvinistuva hattu juuri hänen päähänsä, toinen ei ollenkaan. Vaativien töiden edessä joustamisesta oman terveytensä hinnalla. Hän ei kuitenkaan katso kärsivänsä uupumuksesta, vaan tunnollisen ihmisen taakasta: itsestään luopumisesta.

Aamu jatkui kahvin juonnilla pojan kanssa. Kerroin hänelle, että kolmesta vaihtoehdosta olin valinnut hänet: harkitsin aamulla menisinkö messuun keräämään voimia tulevalle työviikolle, sauvakävelylle samassa aikomuksessa vai jäisinkö vain kotiin juomaan rauhallisesti aamukahvia ja nauttimaan harvinaisesta mahdollisuudesta tavata aikuista poikaani kahden kesken, keskustella ja vaihtaa kuulumisia.

Miten nämä asiat kuuluvat yhteen? Tarkasti ottaen logiikan sääntöjen mukaan ehkä eivät, mutta minun ikiomassa logiikassani niillä on selvä yhteys: elämän jatkuvien valintojen sarja. Missä kohden - myöhemmin ymmärrettynä - valinnat alkavat mennä väärin? Missä kohden voi vielä kääntyä? Oma kokemukseni liittyy kroonistuneeseen migreeniin. Noni se alkoi: aamulla heräsin migreeniin, mutta koin olevani korvaamaton, tunsin vastuuta, en voinut olla poissa töistä -  ja nappasin täsmälääkettä eli triptaania, parannuin niin että saatoin lääketokkurassa hoippua työpaikalle. Mutta täytin velvollisuuteni. Olin tunnollinen, uskollinen työlle. Tämä alkoi toistua yhä useammin ja lopulta kierre oli valmis: kaksikymmentä triptaanipäivää kuukaudessa, mutta olinhan hoitanut työni kunnolla.

Kuinka selvisin? Lähdin vuorotteluvapaalle, jolla meditoin, joogasin, avantouin eli hoidin itseäni
ja hidastin kaikin tavoin vauhtia. Tapasin ihmisiä kasvoista kasvoihin. Migreeni kroonistuneena jäi kokonaan ja olen sen jälkeen saanut kaksi kiintoisaa uutta mahdollisuutta työelämässä ja pystynyt hoitamaan ne kunnolla laiminlyömättä oikeuttani lepoon ja palautumiseen.

Entä Jari Lindström - menettääkö hän nyt jotain astumalla julkisuuteen? Menettääkö hän kasvonsa / maineensa / kunniansa? Voiko valitsemalla ainoan itselleen oikean ratkaisun - ja ehkä läheisille, perheelle - menettää jotain?

En puhu puoluepoliitikosta, en ministeristä enkä edes paperimiehestä, vaan puhun ihmisestä, joka teki kunnioitettavan teon tunnustamalla olevansa liian tunnollinen ja astumalla esiin. Nostan hattua ihmiselle.


Eeva-Liisa

Hiljaista, raskasta iloa

Hiljaisella viikolla herää halu päästä hiljentymään konserttiin, hartauteen, sanapalvelukseen, messuun. Hiljaisella viikolla ollaan vielä töissä ja silloin toivoo juuri hetken yksinäisyyttä, rauhaa olla vain omine ajatuksineen.

Tikkutiistaina olin Kallion kirkossa Säde Bartlingin kuoroteoksen Missa brevis ensiesityksessä. Lyhyt messu antoi tilaa meditaatioon, mutta herätti englanninkielisillä hymneillä Irlannista ja spirituaaleilla Amerikasta. "Deo gratias, Deo gratias, benedicta sit sancta Trinitas", tuttu kiitoslaulu ilahdutti.

Aiemmin Tuomas-yhteisö järjesti kiirastorstain aamuna messun, jossa laulettiin Käy yrttitarhassa polku. Se messu tuoksui yrteille ja vaikka messu oli nyt siirretty iltaan, yrttien - kitkerien, katkerien - tuoksu oli läsnä. Messussa sytytettiin kahdentoista opetuslapsen kynttilät. Sammutettiin Juudaksen kynttilä. Sammutettiin yhdentoista muun opetuslapsen kynttilä. Sammutettiin Kristuksen kynttilä. Alttari puettiin mustiin. Siitä lähdin kotiin.

Pitkäperjantaiaamuna Meilahden kirkossa kysyttiin: "Kansani, minun kansani, mitä minä olen tehnyt sinua vastaan? Millä olen pahoittanut mielesi? Vastaa minulle?"

Pääsiäisaamuna Tuomiokirkossa soi Buxtehuden pääsiäisaikaan säveltämä kantaatti O, fröhliche Stunden - Oi, iloiset tunnit. Täytyy myöntää etten löytänyt kevyttä, kuplivaa iloa kappaleesta, en siis mitään sellaista, mitä olen kokenut vaikkapa Valamossa, kun pääsiäisyönä munkit alkavat kumajuttaa kelloja. Ruotsalainen sanoisi "det var tut i luren, det"! Mutta ehkä etsin väärin: ehkä ilo olikin protestanttisen hidasta, jopa raskasta. Miten voisin väittää ettei hidas, raskas ilo olisi ihan sitä samaa iloa?

Toisena pääsiäisaamuna Meilahden kirkossa veisattiin urkujen säestyksellä seurakunnan tavanomaiseen tapaansa laahatessa perässä. Ihan hyvä, vaikka tosissani jäin kaipaamaan virren 105 toisen säkeistön valkoruusuja ja kolmannen säkeistön toukomettisiä, jotka jostain syystä oli pudotettu pois. Kaiken lisäksi komea: "Aurinko on ristin päällä valkea ja punainen" jäi näin ollen myös laulamatta.

Valkean ja punaisen auringon sijasta toivotankin kevään vihreää valoa ja juurevaa protestanttista iloa. Ja toukokuussa viimeistään toukomettisiä (mitä ikinä ne ovatkaan).

Eeva-Liisa


Tiistai 11.4.2017 Kallion kirkko. Laulaja ja säveltäjä Säde Bartlingin Missa brevis, kantaesitys. Teos syntynyt 1999 - 2017. Kallion Kantaattikuoro, Sonus-kuoro. Irina Niskala, urut; Jari Valo, viulu; Martta Valkeus, sello; johti Tommi Niskala.

Perjantai 14.4.2017 Meilahden kirkko. Kampin laulu, oht. Kari Turunen; kanttori Nina Pakkanen, pastori Tuula Rautiainen saarnameditaatio.

Sunnuntaina 16.4.2017 Tuomiokirkko. Dietrich Buxtehude, Michael Praetorius. Viva Vox-kuoro, solistiryhmä ja soitinyhtye Musici Cathedralis.

Dietrich Buxtehude syntyi todennäköisesti Helsingborgissa, Tanskassa noin vuonna 1637. Eli valtaosan elämästään Lyypekissä Pohjois-Saksassa. Dietrich Buxtehude sävelsi muun muassa urkumusiikkia ja kantaatteja, mutta suurin osa sävellyksistä on kadonnut. Hänen urkumusiikkiaan pidetään nykyään pohjoissaksalaisen barokin huipentumana.


 
Michael Praetorius (mahdollisesti 15.2.1571 – 15.2.1621) toimi urkurina Marienkirchessä Frankfurtissa ennen kuin lähti hoviurkuriksi ja kapellimestariksi Braunschweigin herttuan hoviin.

Sepelkyyhkyn (Columba palumbus) eli toukomettisen nimessä yhdistyvät kylvöä tarkoittava vanha sana touko sekä metsässä asuvaa kyyhkyä yleisesti merkinnyt mettinen.

Rehellisyyttä

Torstain Helsingin Sanomien C-liitteessä Tuulia Syvänen kertoi ryhtyneensä rehelliseksi. Eilen istuin ystäväni kanssa pitkää iltaa ja keskustelimme aiheesta. Mitä tapahtuisi jos ryhtyisi rehelliseksi? Missä asioissa en ole rehellinen? Tarvitsisiko olla? Mitä on rehellisyys? Onko rehellisyys samaa kuin totuus?

Tänään luin tieteen filosofian tenttiin Panu Raatikaisen teosta Ihmistieteet ja filosofia. Siinä taas - yksinkertaistaen - pohdittiin voivatko kaikki uskomukset olla yhtä tosia. Jos ovat, onko sekin lause, joka kumoaa tämän? Eli onko yhtä totta uskomus että kaikki uskomukset eivät ole tosia?

Näiden pohdintojen yllyttämänä aion tarttua härkää sarvista ja kirjoittaa asiasta, jota olen paljon miettinyt, mutta tuskin tohtinut sanoa ääneen: kerjäämisestä. Suomessa kerjäläisiä on ollut sankoin joukoin1860-luvun nälkä- ja lavantautiepidemian vuosina, sisällissodan 1918 seurauksena. Entä sen jälkeen?

Asuimme 1960-luvulla Pohjanmaalla, Jalasjärvellä. Isäni oli siellä kunnanlääkärinä. Muistoissani on kuvia, kuinka vanhalla Volgalla pihaan ajoi romaniseurue. Joukossa oli potilas, joka oli tulossa lääkäriin. Seurueen naiset tulivat myymään äidilleni käsinvirkattuja pitsiliinoja. Siinä sivussa he saattoivat kysäistä olisiko rouvalla antaa isännän vanhat housut hyvään käyttöön. Tämä tapahtui ylpeytensä säilyttäen, omat juurensa tiedostaen.

Kerjääminen on pyytämistä ilman vastiketta tai vastavuoroisuutta. Se ei tunnu hyvältä: minähän asetun toisen ihmisen yläpuolelle, minulla on valta antaa tai olla antamatta, hänellä ei ole muuta valtaa kuin pyytää. Oletan myös, ettei ihmiselle ole luontaista ottaa vastaan rahaa tai muuta apua ilman mitään vuorovaikutusta.

Suomalainen ei helposti alennu eikä alistu. Senkö takia kerjäläisen kohtaaminen on niin vaikeaa? Itse koen maassa istuvan kerjäävän ihmisen äärettömän ristiriitaisena. Minulla ei ole mitään tapaa selvitä kunnialla tilanteesta: jos annan lantin koen olevani tekopyhä, jos en anna olen välinpitämätön. Rahaa minulta pyydetään, mutta rahan antaminen tuntuu väärältä, kuin antaisi alkoholistille viinaa. Minussa herää myös ahdistusta ja ärtymystä. Ahdistusta siitä, että ihminen istuu maassa ja kerjää: onko hänen pakko, onko se ehdottomasti ainoa tapa ansaita elanto? Ärtymystä tästä nöyristelystä, että ihminen asettuu maahan polvilleen, joskus pää taipuneena, kasvot maahan luotuina.

Mietin onko kukaan kertonut Suomen uusille kerjäläisille Suomesta, maan historiasta, tavoista, kulttuurista? Onko heille tarjottu mahdollisuutta opetella lukemaan ja kirjoittamaan? Sillä jos ei tänä päivänä osaa lukea ja kirjoittaa, ei pääse siihen, että voisi nostaa päänsä. Aivan hiljattain televisiossa esitetyssä ruotsalaisessa dokumentissa romanikerjäläisistä heistä esitettiin täysin toinen kuva kuin Suomessa. Suomessa vuosia sitten valtionjohdosta annettiin ohjeita kuinka suhtautua. Ruotsissa kuvattu dokumentti kertoi romani-isästä, joka haaveili voivansa laittaa lapsensa ruotsalaiseen kouluun. Perheenäiti puhui englantia ja kertoi omista vaatimattomista unelmistaan. Kerjäämiseen liitetystä järjestäytyneestä rikollisuudesta dokumentti ei kertonut.

Olen edelleen ymmälläni ja avuton kerjäämisen ääressä. En näe parempaa tapaa kuin muuttaa rakenteita ja asenteita lähtömaissa, maissa joiden kieltä kerjäläiset puhuvat, että he voisivat elää kotimaassaan oman kulttuurinsa keskellä. Mutta kauanko se kestää? Tapahtuuko se koskaan? Onko minulla tässä ja nyt muuta tapaa kuin hyväksyä kerjääminen elinkeinona, johon täytyy vain tottua?
 
Eeva-Liisa

Äitejä, isiä ja lapsia

I Tallinnassa

Äiti puhuu kännykkään: "Voi pieni rakas, minä vähän myöhästyn. (hiljaisella äänellä) Tuli yllättäen asiakas. Mutta pupunen, ota kaapista piirakka ja tule sitten minua vastaan. Tulethan, muru?"

Tallinnan äiti on hierojani, jolle olen yllättäen ängennyt. Hän puhuu venäjää, jota ymmärrän. En ehtinyt laskea montako hellittelysanaa parissa lauseessa oli.


II Roomassa

Pietarinkirkon messussa sunnuntaina. Edessäni istuu isä kaksine lähes murrosikäisine lapsineen. Lapset roikkuvat isässä kiinni, toinen toiselta, toinen toiselta puolen.  Isä silittelee toisen tukkaa, puhelee hiljaisella äänellä toisen kanssa. Jonkun ajan päästä he lähtevät kolmikkona, tytär toisella puolella isää, poika toisella.

III Helsingissä

Isä seisoo kolmen lapsen kanssa ratikkapysäkillä. On raaka maaaliskuinen sää. Kaksi pientä poikaa tuijottaa älykännykkää ja pelaa. Pikkutyttö kiehnää isän jaloissa ja valittaa että on kylmä. Isä sanoo: "Jo, jag ser att du är kall. Men vi är snart hemma." Isä ei ota tyttöä syliinsä. Isä ei lämmittele tyttöä. Isällä ei ole kantamuksia.

Mistä on kyse?

Vaihtoehtoja:

1. Suomessa ja suomalaisilla työ menee kaiken muun edelle. Sen takia meidän on opetettava lapset aivan pienestä itsenäiseksi, että he pärjäävät kun vanhemmat menevät töihin.

2. Meillä on muuten vain aina kiire.

3. Emme osaa ottaa syliin emmekä hellitellä lasta sanallisestikaan.

4. Meidän mielestämme lasta, puhumattakaan nuoresta, ei saa hemmotella lepsuudella.

5. Sattumista?

Eeva-Liisa

HS torstai 9.3.2017 Päivi Repo: Eikö meillä ole enää tilaa lapsille?
HS yleisönosastokirjoitukset alkuvuonna 2017:
Aina ei ole tarjota syliä, joka lohduttaisi
Lapseni lopetti puhumisen päiväkodissa

Matkalta palatessa

Matkalta palatessani ajattelin kirjeitä. Ennen, kun palasi matkalta, oli aina kirje tai pari vähintään odottamassa. Nyt on yleensä yksi: yksi uskollinen kirjeystävä kirjoittaa kirjeen viikossa, parhaassa kaksi. Mutta nyt ei ollut tullut kirjeen kirjettä.

Jostain syystä olen matkalta palattuani usein syvissä pohdinnoissa. Mieltäni tasoitti ja lohdutti hiljattain hankkimani Leena Krohnin kirja Kirje Buddhalle. Kirjassa kyttyräselkäinen kirjeenkantaja saa tehtäväkseen toimittaa kirjeen Buddhalle, mutta ei saa osoitetta, eikä hänelle ole aavistustakaan kuka tämä tällainen Buddha-henkilö on:

"Kuka kumma on tämmöinen Buddha-veli

ja missä on kirjeen määränpää,

kun osoitetta en kirjeessä nää?"

Ei auta, matkaan on lähdettävä:

"Se selvitä itse, tartu töihisi siitä,
ei tässä nyt kuhnustelu riitä.
Sanon kerran vielä ja painavasti:
Vie pikana kirje ja perille asti!"

No voi hyvät hyssykät sentään - mikä tehtävä! Vaikka, kun tarkemmin mietin, onhan tässä yhtymäkohtia missä tahansa agentuurissa tai konttuurissa eteemme tölmähteleviin toimeksiantoihin: "Pane toimeksi ja sassiin, olisi pitänyt olla valmista jo eilen! Älä kysele, älä tutki, vaan hutki!"

No niinpä tämäkin uskollinen Postimies lähtee matkaan:

"Joka duunissa on omat varjopuolet,
mutta karistan kyydistä turhat huolet
ja kiidätän kirjeitä maailman ääriin,
vaikka kyttyrään ottaa ja länkisääriin."

Tehtävää suorittaessaan Postimies törmää pankkiiri Hiiruun:

"Käykää salonkiini, niin saatte kuulla,
miten rahaa tehdä ja rahaa pestä.
Ei viekasta laki, ei moraali estä,
eikä veroista kummoistakaan koidu haittaa,
paratiisiin kun taalat ja kopeekat laittaa."

Postimieshän vaikuttaa elävän tätä päivää. Enpä uskalla arvailla, mutta aivan kuin tuossa pankkiiri-Hiirussa ja hänen pankkilaitoksessaan olisi jotain tuttua. Pankkiirin kartanolta Postimies ei löydä Buddhaa eikä hautuumaaltakaan: "Miten yöusva hyytää! Miten metsä on tumma!" Matka jatkuu, kevyt kirje mutta painaa.

Voi uskollisen Postinkantajan taakkaa! Voi paluuta kotiin, kun tehtävä on toimittamatta! Mutta kas, kodin oven avaa tuntematon...

Lopun saatte lukea kirjasta. Se on huikea. Ja se teki minut hyvin onnelliseksi, vaikka en ollut saanut yhtään kirjettä matkani aikana.

Eeva-Liisa

Teos-kustantamon kirjailijaesittelystä: Leena Krohnin (s.1947) laaja tuotanto sisältää romaaneja, lastenkirjoja, novelleja sekä esseitä. Krohnin kirjoitusten vaivihkainen huumori ja kuulas kieli puhuvat olemassaolomme kummallisistakin piirteistä rohkeasti ja älykkäästi.

Kirsikankukkia ja siemeniä

 
Mitä minulle jäi mieleeni Yayoi Kusaman näyttelystä Helsingin taidemuseossa tänään? Kasvit, joita hän maalasi uransa alkuvaiheessa. Hänestä kertovassa dokumenttifilmissä hän kulkee hautausmaalla kirsikankukkien alla. Hän kertoo rakastavansa kirsikankukkia. Näen hänen japanilaisuutensa juuri näissä herkissä kasvipiirustuksissa ja -maalauksissa.

Hänen pilkkunsa ja pisteensä ja myöhemmät hyvin suurikokoiset työt, joissa kasvit ja kukat toistuvat ja toistavat toisiaan, eivät löydä tietään mieleeni ja sydämeeni. Se mikä samalla kuitenkin mykistää on käsittämätön luovuus ja työteliäisyys. Taiteilijan esittelyissä hänen työtapaansa kuvataan maaniseksi, tavaksi hallita pakkomielteitä ja hallusinaatioita. 

Yayoi Kusama syntyi Japanissa, Matsumotossa. Japani kävi hänelle ahtaaksi, konservatiiviseksi ja hän muutti vuosiksi 1958–1972 Yhdysvaltoihin. 1960-luvulla hän teki performansseja ja kuului pop-taiteilijapiireihin. Kusama palasi 1970-luvulla Japaniin, jossa ei kuitenkaan saanut heti hyvää vastaanottoa, vaan häntä vieroksuttiin. Pikkuhiljaa häntä alettiin arvostaa ja 2000-luvulla hänestä tuli maailmankuulu niin taiteellaan kuin yhteistyöstään nimekkäiden muotisuunnittelijoiden kanssa. Hän asuu pienessä huoneessa tokiolaisessa mielisairaalassa. Kuulin oppaan kertovan ryhmälleen, että taiteilijan työt maksavat vähintään useita satoja tuhansia dollareita. Kusama on edelleen 87-vuotiaana erittäin luova taiteilija.

 

Jostain syystä minulla oli surumielinen olo näyttelystä poistuttuani. 

 

Eeva-Liisa
 

Ole läsnä, muuten olet poissa

Mitä on olla läsnä? Mitä on kuunnella? Mitä on antaa aikaa toiselle ihmiselle? Mitä on viettää aikaa toisen kanssa?

Älyteknologian aikana yksinkertaiset kysymykset palaavat. Voiko yhtäaikaa olla läsnä sille, jonka lähellä on fyysisesti, vaikka kädet näpertävät näppäimillä ja katse on suunnattu ruutuun? Voiko olla läsnä sille, jota ei katso silmiin?

Kuka on lähimmäisemme? Tämä raamatullisuutta uhkuva kysymys tulee mieleeni, kun katselen Suomen kansaa julkisissa liikennevälineissä, kahviloissa, ravintoloissa, kodeissa. Jos tulisin toiselta planeetalta ja minulta kysyttäisiin, mikä havaintojesi perusteella on nykyihmisen lähimmäinen, olisi vastaukseni joko 1) pienet härvelit, tai 2) jos ymmärtäisin, että siellä härvelin toisessa päässä saattaa olla joku, niin se joku siellä muualla, luonnollisestikaan ei se, joka on siinä lähellä.

Mitä tämä tarkoittaa? Ainakin sen otaksuisi tarkoittavan, että ihmisen fyysinen läsnäolo ei ole niin tärkeää. Mitä muuta se voisi tarkoittaa? Voiko se tarkoittaa, että ihmiset eivät ole kokonaisuuksina enää tärkeitä, tai edes mahdollisia? Jollain tavalla ihmisestä voidaan poimia vain osia tai päinvastoin, ihminen voi tarjota itsestään vain osasia, ehkä niitä jotka hän kuvittelee parhaiksi paloikseen.

Tänään Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla toimittaja Anna-Sofia Berner kirjoittaa kiintoisassa jutussaan läsnäolemisesta älypuhelimien aikakaudella. Hän kysyy poleemisesti, mihin käytin ajan ennen älypuhelimia? Ja vastaa että ainakin television katseluun. No jaa, siihenkin, mutta myös pelkkään läsnäolemiseen: lapsi katsoi perunaa kuorivan äidin selkää, nuorikin ihminen saattoi bussissa tai ratikassa vain katsoa ohikiitävää maisemaa, julkisessa tilassa saattoi alkaa keskustelun jonkun satunnaisen vieressäistujan kanssa.

Berner samastaa tekemättömyyden tylsyyteen. Hän myös kyseenalaistaa tutkija Minna Huotilaisen neuvon, että voidakseen keskittyä ihmisen pitäisi panna puhelin kokonaan pois päältä. Berner kirjoittaa että ehkä kännykän vilkuilu on samaa kuin maiseman tuijottaminen luostarin ikkunasta. Hän esittää, että kännykän vilkuilu tarjoaisi välttämättömän tauon keskittymisestä. Olen totaalisesti toista mieltä.

Taukoa keskittymisestä tuo silmien lepuuttaminen maisemassa, tai silmien sulkeminen ja omien mielen kuviensa katselu, kuvittelu tai yritys tyhjentää mieli. En hetkeäkään usko älypuhelimen voivan tarjota sen kummemmin psyykkistä mieltämme kuin fyysisisiä aivojamme lepuuttavaa taukoa. Siihen älypuhelin on liian kaupallinen, liian koukuttava, liian nopea, liian tekninen, liian paljon (turhaa) tietoa ja stimulaatiota yhtäaikaa tarjoava. 

Jos taas puhutaan ajasta ennen televisiota, ollaan jo perimmäisten kysymysten äärellä. Berner hahmottelee keskittymisvaikeuksia keskiajan luostareissa: ei osattu silloinkaan rauhoittua, mieli harhaili ja sitä pidettiin syntinä. Oliko luostareissa havaittu henkisen laiskuuden synti sukua älypuhelimen aiheuttamalle levottomuudelle ja päämäärättömyydelle? Ihmisen ikiaikainen perimmäinen levottomuus saa varmasti eri aikoina eri muotoja, mutta näen eron siinä miten tähän suhtaudutaan. Vaikka Berner kirjoittaa kuin olisi käynnissä noitavaino älypuhelimia ja niiden käyttäjiä vastaan, asiahan on juuri päinvastoin: hiljattain oli kiivasta julkista keskustelua uudesta opetussuunnitelmasta, joka yhyttää yhä enemmän lapsen ja koneen. Joa ajattelet toisin, olet kelkasta pudonnut häirikkö.

Eilen samaisessa lehdessä amerikkalainen tutkija Samuel Abrams kehottaa sulkemaan verkon ja puhelimet tunneilla: "Ei voi tulla hyväksi lukemisessa tai matematiikassa, jos puhelimien piippaus keskeyttää jatkuvasti."

 Eeva-Liisa

HS 14.1.2017 "Katkaiskaa netti oppitunneilla". Kotimaa-osio A22.
HS 15.1.2017 "Ole läsnä, muu on syntiä". Sunnuntai-sivut B13.