Poikkeaminen lapsuuteen

Olin kesäisellä ajelulla poikani ja hänen ystävättärensä kanssa. Ajelimme "halki kauniin Suomen" kuten entisaikojen matkailumainoksissa sanottiin. Matkalla Helsingistä Vaasaan pysähtelimme, mutta kiintoisinta oli paluu vanhaan ja unohtuneeseen: lapsuuteni maisemiin Jalasjärvelle. Kävin siellä kaksi ensimmäistä luokkaa. Niistä vuosista muistan vaaleakutrisen pojan, johon olin ihastunut. Muistan vellin, jota tuotiin maitotonkalla suoraan luokkahuoneeseen. Muistan vanhan ja lempeän opettajamme, jonka nimi oli Lempi.

Kotini sijaitsi samalla pihalla kuin koulu. Aamuisin juoksin pihan yli kouluun. Talvella taisin ottaa potkukelkan.

Koti sijaitsi joentörmällä. Joessa asui näkki. Joessa kuitenkin opin uimaan.

Joen toisella puolella oli maalaistalo, josta haimme joka päivä maitoa, aina viisi litraa kerrallaan. Vuotta vanhempi veljeni joi vähintään litran maitoa päivässä.

Kun sillan jälkeen, maitotalon kohdalta kääntyi oikealle, tuli pikkuhiljaa kirkonkylälle. Mekin asuimme kirkonkylällä, mutta vielä lähemmäksi kirkkoa, kauppoja, pankkeja ja kirjakauppaa. Kirjakaupasta ostettiin kiiltokuvia.

Kävimme katsomassa taloa, jossa asuimme ennen kouluaikaista kotiani. Talon nimi oli Jörölä, mutta nimestä huolimatta se oli kaunis, kaksikerroksinen, valkoinen puurakennus. Ylhäällä oli iso veranta, jolla tammikuussa syntynyt pikkuveljeni nukkui päiväunia. Isän kuvaamista kaitafilmeistä päätelleen talvella oli silloin miinus kolmikymmentä astetta ja savu nousi hormeista suoraan ylöspäin.

Siinä puutalon pihalla leikimme hammaslääkäriä. Hammaslääkärillä oli pora kädessään ja hän juoksi kiinni potilaita. Olin hammaslääkäriinkin ihastunut ja toivoin että hän saisi minut kiinni. Silloin ei olisi haitannut, vaikka hammaslääkärin poraa markkeeraavalla nokkosella olisikin hieman kutitellut leukojani.

Viidestä vuodesta on vain vähän tietoisia muistoja. Mitä kaikkea muuta koin nelivuotiaasta yhdeksänvuotiaaksi maaseudulla 1960-luvun Suomessa?

Eeva-Liisa

Jalasjärvi liitettiin 1.1.2016 lähtien Kurikan kaupunkiin.

Varjoissa maan

Väsynein jaloin pyöräilin myöhäiskesän epävakaisena päivänä pitkin merenrantaa. Vaasassa voi ajaa merenrantojen suuntaisesti kaukaa lähiöstä keskustaan. Matkalla tuli vettä ja rakeita, pilvien värit vaihtelivat roosasta synkänsiniseen ja taas ruusunpunaiseen.

Rannassa törmäsin Kuntsin taidemuseoon. "Haa", ajattelin, "minullahan on museokortti!" Voisin mennä sisään pitämään sadetta ja pakoon puolen sentin raekuulia. Olin ainoa vieras. Hyvä niin, en ollut enää sateen ja rakeiden jälkeen julkisuuskelpoinen.

Taiteilija Anni Rapinojasta en ollut kuullut. Lähdin kiertämään. Kaukaista musiikkia kantautui korviini ensimmäisestä kerroksesta, mutta kiipesin heti toiseen. Eteeni avautui korkokenkien kavalkaadi: Syysjuhlakengät, Metsän varjoissa ja Vihreitä ajatuksia -kengät, Kasvun aika. Kun oikein lähelle kumartuu, näkee että kenkä on Luonnottaren jalkine.

Yhtäkkiä minut valtaa rauha. Olen tässä tilassa enkä muualla, en kaipaa muualle, en räplää iPadia enkä puhelinta. Meren äänten rohkaisemana kumarran Äiti Maan turkille, se kumartaa takaisin ja Luonnotarten jalkineet lyövät korot maahan:

 

"Näillä päivillä ei ole enempää tarkoitusta
kuin tanssin askelilla, joilla on vain tanssin tarkoitus.
Ja sentään: kun kuulet sankaruuden ja rakkauden
hyvin oudon tanssin, sellaisen kuin Aragonian jota,
johon 3/8 tahtiin on saatu yllätyksen muoto,
vapaus, keveys, arvokkuus ja ilo,
tuntuu kuin eräs enkeli: kuoleman kaipaus
olisi irrottanut loukkaantuneet askelensa
tomun magneetista ja mennyt ohi
niin taitavasti hipaisten, ettei sitä unohda."

 Eeva-Liisa


Anni Rapinojan Ihmisen luonto -näyttely 27.5.–28.8.2016 Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa. Taiteilijan uusinta tuotantoa edustaa installaatio Sama meri (2016), äänimaailman on suunnitellut  Hailuodossa asuva musiikkituottaja Jürgen Hendlmeier, joka on säveltänyt teosta varten musiikin elektronisella trautonium-instrumentillaan.

Runo Eeva-Liisa Mannerin kokoelmasta Fahrenheit 121