Kaikki tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla...

Lähestyi Mikkelinpäivä ja miellytti veljeksiä viettää juhla oikein oivallisesti. Varustettiin kaupunkiin rahallinen kuorma, jonka hinnalla piti ostettaman pöhnää juhlan kunnioiksi: rommia, putelli-olutta, nahkiaisia, sillejä ja vehnästä. Tuima oli ratasten ympärillä miestten liike ja toimi raikkaana syyskuun aamuna. Siinä säkkejä nosteltiin ja aseteltiin, köyttä kiskottiin ja vahvoja siansolmuja lyötiin. Kaikki tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla; sillä jokainen heistä, jos siirrämme joukosta Laurin, oli kumonnut naamaansa huikean aamuryypyn. Pian seisoi kuorma valmiina pihalla ja läksivät Simeoni ja Eero matkustamaan kohden Hämeenlinnaa, rattailla tynnöri rukiita ja kymmenen kannua viinaa, ja aisoissa vanha Valko.

Tämän me saimme kokea - kaiken muun ohella - perjantaina Suomenlinnassa, kun Ryhmäteatterin nuoret ja energiset veljekset valmistelivat vakavamielisen mutta viinaan menevän Simeonin ja nopealla ja terävällä kielellä siunatun Eeron matkalle.

Sateisesta illasta huolimatta katsomo oli täynnä ja täysillä mukana veljesten elossa, ilossa ja murheessa. Joku kysyi minulta nouseeko teksti vielä lentoon, elääkö se? Löytyykö uutta? Vai ovatko kaikki kerronnan keinot jo kaluttu?

Jokainen ikäpolvi on lukenut Seitsemän veljestä tavallaan: koulussa se oli tylsää luettavaa viisitoistavuotiaalle. Myöhemmin, ehkä vähän yli kaksikymppisenä, tekstin herkullisuus avautui. Tarina sinänsä on Suomen historiaa venäläisine kasakkajoukkoineen, joita kutsutaan kurittamaan tottelematonta veljesjoukkoa; vallasmiehineen - nimismiehineen, kirkkoherroineen ja lukkareineen; kansan jukuripäisyyksineen, josta nousee tahto, toimi ja itsetunto. Mutta minulle kaikkein rakkainta on Aleksis Kiven kieli: se on kuin suihkussa kävisi. Kovin on raikas olo ja mieli sitä kuultuaan.

Siksi päätänkin tämän jutun Kiven kuvaukseen siitä, kuinka Mikkelinpäivän reissulta palasivat Simeoni, Eero ja Valko:

Mutta pian kääntyivät kaikkein silmät kohden Simeonia ja Eeroa, jotka palasivat viimein matkaltansa, surkeassa tilassa. Valko, nyt ainoastaan luuna ja nahkana, asteli sanomattoman vitkaan; tuollahan lerkkui hänen päänsä alhaalla etujalkain välissä, ja maata lalkaisi murheellsiesti riippuva huuli. Mutta viheliäinen oli myös miesten muoto. Lokaisilla kasvoilla ja vaatteilla istuivat he rattailal kuin kaksi varista sateessa. Simeonilta oli varastettu lakki, Eerotla sukat ja saappaat; rahoista oli heillä jäljellä ainoastaan kuusi kopeekkaa, jotka Eeron tietämättä olivat jääneet hänen liivinsä taskuun, ja siinä löytyi myös yksi rikkimurentunut prenikka. Missä ja kuinka olivat he hväittäneet kuorman hinnan? Oli se Hämeenlinnassa menetetty viinaan ja vehnäpulliin; ja näinpä nyt tyhjin kourin ja kovin pohmeloisina lähenivät he kotoansa."   

Tämä esitys nousi lentoon aivan konkreettisestikin, kun Lauri lensi notkeasti yli näyttämön. Se oli elävä kuin hiiva huivipäisen Simeonin leipomassa leivässä. Ja Juhanin yksinkertaisen aidoissa tunteissa, joita hän ei millään muotoa pystynyt salaamaan, olipa taustalla veljesrakkaus tai -kateus, tyhmyys tai katu-uskottavuus, edesmenneen äidin kunnioitus tai hämäläinen uho.

Eeva-Liisa

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1864 - 1869)
Kari Heiskasen ohjaus Ryhmäteatterille Suomenlinnassa kesällä 2017 

Kokemuksia päivystyksessä ja kirurgisella osastolla

Ambulanssin kuljettaja kääntyy katsomaan äitiäni, joka on juuri todennut etteivät nämä poijjaat jaksa häntä kantaa. Kuljettaja toppuuttelee topakkaa äitiäni pohjalaiseen tapaan, kotoosasti, ja äiti kärrätään rivakkaan tahtiin ulos autosta ja päivystyksen pyöröovista sisään.   

- Tuon minä näin täällä viime kerrallakin, se on kenialainen. Äiti puhuu kovaan ääneen, yli koko päivystyspoliklinikan.
- Ehkä meidän ei kannata puhua ihmisistä kansalaisuuksilla, vaan kysyä nimeä.Varmuuden vuoksi minäkin kailotan. Korrektius vaatii.Kysymme mikä ensiavun lähihoitajan nimi on. Claude, siis Klod. Mikä? Pot? Tot? Kot?

Olemme päivystyksen häiriköt, äitini ja minä. Äiti kysyy kaikkien nimeä, ottaa rinnuksilla roikkuvan nimilapun käteensä, tutkii kauan ja tarkasti, eikä päästä irti ennen kuin on toistellut nimeä useaan kertaan ja haastatellut siinä samalla kiireisen päivystyspoliklinikan työntekijän. Klod, kirjoitetaan koo-äl-aa-uu-dee-ee.

- Ei täällä lääkäriä tulla näkemään moneen tuntiin, äitini kuuluttaa kovaan ääneen. Samassa hyvin nuori nainen kävelee luoksemme ja esittäytyy lääkäriksi.
- Tuo likkaanenko on lääkäri? Likka tutkii äidin, mutta häipyy saman tien.

Kohta äitini vuoteen luo tulee mies, joka esittäytyy kirurgiksi.
- Ja mikäs se sinun nimesi on, äiti kysyy. Äiti saa tietää etunimen, mutta tiukkaa sukunimeä ja tarttuu kirurgin nimilappuun. Kirurgin on pakko kumartua äidin puoleen. Mutta onneksi nuori kirurgi on huumorintajuinen ja sosiaalinen, häntä hiukan hymyilyttää 85-vuotias estoton äitini. Ennen lähtöämme osastolle äiti tekee tunnustuksen: "Sinulla on sitten lämpimät silmät."

Kun Claude työntää äitiä potilasvuoteessa osastolle, olen näkevinäni katseet takanani: hymyä, virnistelyä. Minua ainakin naurattaisi: vierailumme poliklinikalla on ilmainen sketsinaihio.

Osastolla ei enää naurata. Yksi hoitajista vastaa äidille hänen kysyessään hoitajan nimeä että mitä se sinulle kuuluu. No, äiti on voinut kuulla väärinkin. Luoja paratkoon. Toisena päivänä osastolla kirurgi marssii äidin huoneeseen. Olemme isän kanssa sattumoisin vierailulla juuri silloin. Kirurgi kuuluttaa päätöksen, että potilas kotiutetaan saman tien ja tutkimuksiin saa tulla kolmen päivän kuluttua. Tutkimusta edeltää välttämättömiä toimenpiteitä... Niin, no: niistä kirurgi ei sano mitään. Äiti on ehtinyt kuuluttaa että tuo mun mieheni on ollut täällä kolmekymmentä vuotta lääkärinä ennen eläkkeelle siirtymistään. Se ei kirurgia kiinnosta. Eikä sairaanhoitajaa. Kumpikaan ei keskustele kanssamme. Meitä ei ole heille olemassa.

A.d. 2017 85-vuotias äitini olisi kotiutettu 85-vuotiaan miehensä kanssa kotiin ilman keskustelua paikalla olleiden asianomaisten kanssa. Kirurgisen toimenpiteen valmistelu olisi jätetty isäni vastuulle. Kysymättä selviääkö hän, jaksaako hän. Jos en olisi tarttunut sairaanhoitajaa hihasta ja sanonut, että tämä ei käy.

Hävetköön tämä maa, joka ei kunnioita ikääntyneitä. Hävetköön tämä maa, jossa tämän terveydenhoidon meille hankkineita veronmaksajia kohdellaan näin. Hävetkäämme me, jotka emme vaadi poliitikoilta, järjestämisvastuullisilta, viranomaisilta, henkilökunnalta ja itseltämme enemmän.

Eeva-Liisa