Meren tähti ja Ruusu Iisain juuren

Olen usean vuoden ajan saanut kutsun joulujuhlaan, jollaista ei oikeastaan tänä maailmanaikana enää voisi kuvitella olevan olemassa. Vai miltä kuulostaa juhla johon ei tarvitse ilmoittautua; juhla jossa lauletaan vanhat ja uudet joululaulut, nekin kaikista upeimmat ja vanhimmat, kuten Ave Maris Stella tai On ruusu Iisain juuren, jotka ovat kaikkialla muualla jo unohtuneet; juhla jossa lausutaan joulurunoja kuten Yrjö Jylhän Jouluyö; juhla jonka kustannuksiin voi osallistua vapaaehtoisella pikkusummalla?

Joululaulajaiset ovat kuulemma saaneet alkunsa nelisenkymmentä vuotta sitten jossain Helsingin keskustan korttelissa, kun naapurit kutsuivat toisiaan glögille ja lauloivat yhdessä. Tästä tuli tapa, tavasta tottumus ja nyt ilmiö on paisunut sadan puolentoista ihmisen vapaamuotoiseksi juhlaksi, jossa vallitsee niin lämmin tunnelma, että se on jollain tavalla hämmentävää.

Tänä vuonna satuin istumaan pöydässä, josta en alun alkaen tuntenut ketään. Mutta äkkiäkös siinä porukassa tutustuu, eikä kulunut aikaakaan, kun yhteisiä tuttuja alkoi löytyä. Toinen huomio pöytäseurueestani oli että he lauloivat epätavallisen hyvin... No, illan mittaan asia selvisi: yksi jos toinenkin asettui vuorotellen estradille esiintymään. Olin istahtanut entisten ja nykyisten ammattilaulajien pöytään. Ehkä heistä oli kiintoisaa tavata joku, jolle äänen liikuttelu nuottien mukaan on lähes joulun veroinen ihme.

Joka vuosi sopan ja salaatin ja juureen leivotun leivän jälkeen tulee pieni seesteinen hetki, jolloin odotellaan. Ja lauletaan vielä yksi yhteislaulu. Elli keitti vellii on jo ruokalauluna laulettu, mutta Kolmen kuninkaan marssi tai Nasulassa tai Meren tähti. Portaissa kuuluu askeleita, mutta ne häipyvät viereiseen huoneeseen. Odotellaan ja odotellessa pohditaan jouluperinteiden jatkumista, kun katajainen kansa on alkanut taipua itsesensuuriin. Aivan kuin omalla perinteellämme ei olisi väliä tai se olisi jollain tavalla väärä. Teoretisointi vaikenee, kun sisään marssii neljä reipasta nuorta miestä - Tiernapojat eli  kuningas Herodes, Murjaanien kuningas, Herodeksen sotilas Knihti ja Mänkki eli tähdenpyörittäjä. Pojat kysyvät saavatko tulla laulamaan, toivottelevat itsekullekin säädylle hyvää joulua ja laulavat harvinaisen harmonisesti. Musiikkiansioita ymmärtävä pöytäseurueeni on ihailusta mykkänä. Ilmankos: pojat ovat Cantores Minoreksen riveistä.

Mikä joulun tekee? Hetki hiljaisuutta. Vanha tuttu sävelmä. Valo pimeydessä.

Eeva-Liisa

Oli muuan Jooseppi Kirvesmies
oli siellä missä me muutkin,
jäi hältä vaimo ja kotilies,
ja vieri viikot ja kuutkin.

Hän harvoin kirjoitti Marjalleen
ja harvoin kirjeitä saikin,
mut jouluaaton kun ehtooseen
tuli säästi joukkomme harvenneen,
niin kuulla saimme me kaikin:

poika syntynyt Joosepille
ja Marjatalle, ja Marjatalle!
Se syntyi mustimman orren alle,
on tuskin peitettä sille.

Me kaikki hengessä polvistuimme
ja lapsen vierelle kumarruimme
ja siunauksen luimme.

Ja monta paimenta parrakasta
lumessa valvoi ja vartioi,
ja vartioi sitä pientä lasta
petojen saaliiksi joutumasta -
maa, taivas kiitosta soi.

Ja Suomen korpien yllä hohti
nyt tähti suurempi muita,
ja me kaikki käännyimme sitä kohti,
ja meidät kaikki se kotiin johti,
se tähti suurempi muita.

 Yrjö Jylhä

 

Tajunnanvirtaa 70-luvulta

Polhemsgatan, Pilgatan, Chapmansgatan, Pontonjärsgatan... Onko sitä kaupunkia ja sitä nuorta naista, joka 1970-luvulla sukkuloi näillä kaduilla enää olemassa missään mahdollisessa maailmassa? Olisi kovin kiintoisaa kulkea uudelleen tuon nuoren naisen rinnalla niillä kaduilla ja astua sisään Kungsholmenin upeisiin, isoihin asuntoihin; miten nuori nainen reagoi; mitä hän sanoo; miten hän on pukeutunut?

Muistan, että opiskelujeni lomassa tein töitä useita kertoja viikossa Tukholman kotipalvelussa. Norjalaisperäinen rouva oli ylen ihastunut kun siivousessua sitoessani ja kontalleen laskeutuessani käytin suomenruotsalaisittain sanaa "ämbar" - hän ei ollut kuullut sanaa sitten nuoruutensa! Ruotsalainen sanoi "hink". Hämmästely ei tähän loppunut: olin sitä mieltä, että lattiat pestään runsaalla määrällä vettä. Rouva parkettilattioineen toppuutteli ja pyysi minua "torka golven". Torka? Kuivata, kun niitä ei oltu kasteltukaan.

Teitittelin iäkästä rouvaa, nuorelle suomalaiselle se oli siihen aikaan itsestäänselvyys. Rouva oli lähinnä tuohtunut: "Otatko etäisyyttä?" Myöhemmin meistä tuli hyvät ystävät, minä puhuttelin häntä huolettomasti sinuksi ja hän keitti minulle joka kera kanelipullakahvit.

Kuulin, että poikani lähtee töihin Tukholmaan ja saa asunnon Norr Mälarstrandilta: se oli aikamatka nuoruuteni opiskelukaupunkiin tarjottimella. Ne ihanat seudut! Kauniit talot ja huikeat, suuret ja valoisat asunnot! Meelarin ranta! Mutta mikään ei koskaan ole kahta kertaa samaa, kaikki muuttuu ja eniten muuttuu ihminen itse. Hämmentävintä voi olla, kun kaikkein kaivatuin, kakkein halutuin, kaikkein kaukaisin tulee aivan lähelle, saataville - sitä ei enää haluakaan tai sillä ei ole enää merkitystä. Haave asua jossain aivan tietyssä paikassa, mihin se on hävinnyt? Joskus - miksi? - tulee nykyään mieleen: mitä väliä sillä on missä asuu? Tarkennan, että ainoa oleellinen tuntuisi olevan rauha, öinen hiljaisuus.

Haluaisinko asua Kungsholmenilla? Tai edes Norr Mälarstrandilla?

Eeva-Liisa

PS voisin kyllä vaihtaa suomalaisen jurrittelun ruotsalaiseen katukohteliaisuuteen: joku puhdisti autoaan lumesta, lähestyin takaapäin ja kuljin hänen ohitseen, hän ei voinut nähdä minua, mutta pyysi vuolaasti anteeksi, jos oli sattunut heittämään lunta päälleni. Toinen tapaus: ruokakaupassa myyjä täyttää hyllyjä ja vastailee ystävällisesti oletettavasti kaupassa lähes päivähoidossa aikaansa viettävälle miehelle, joka kertoilee kuulumisiaan, ei, ei mene hyvin, mutta helpottaa kun saa puhua. Tämänkö takia ruotsalaiset jaksavat tilastojen mukaan töissäkin paljon pitempään kuin me? Ihmiset tervehtivät toisiaan. Helsinkiläisessä ruokakaupassa ei tervehditä, ei edes kauppias, vaikka olen ostanut maitoni ja leipäni sieltä jo vuosikausia.

Dialogia

Perjantaina löysin hyllystäni Georg von Wrightin Ihminen kulttuurin murroksessa - kirjoituksia 1990-luvun puolivälistä. Kirjalöytö oli itse asiassa onnen kantamoinen, koska en muistanut kirjan olemassaoloa ja vielä vähemmän, että se löytyisi omasta hyllystäni. Olin käyttänyt useita päiviä erilaisten viisaiden teosten selaamiseen, yksityiskohtien tarkistamiseen - ja lopulta juutuin ajatusten ja sanojen väliin, enkä päässyt eteen- enkä taaksepäin. Räpiköin ja räpiköin, olin jumissa.

Tein kuten monesti vastaavassa tilanteessa: aloin haahuilla. Epämääräisessä haahuilemisessa on se hyvä puoli, että vastaan voi tulla jotain, jota ei tietoisesti osaisi etsiä. Ja niinpä minunkin silmiini sattui von Wrightin viisas teos, jossa tällä kertaa kiintoisin oli viimeinen kirjoitus venäläisestä uskonnon ja politiikan filosofista Nikolai Berdjajevista. Berdjajev kirjoitti viime vuosisadan alussa siitä kuinka "...tekniikan ja koneen valta liittyy erottamattomasti kapitalistiseen talousjärjestelmään". Venäläinen filosofi ymmärsi myös varhain, missä tekniikan syvin ongelma ihmisen kannalta piilee: se muuttaa ihmisen suhteen luontoon: "Sivilisaation aikakauden aloitti koneen voittokulku. Elämä ei enää ole sopusoinnussa luonnon rytmin kanssa eikä ole pelkästään orgaanista. Ihmisen ja luonnon väliin syntyy välineiden keinotekoinen maailma, jonka avulla ihminen yrittää alistaa luonnon valtaansa."

Berdjajevin ajatuskulku organismista ja organisaatiosta on herkullinen välipala, jota en malta olla

referoimatta. Organismi on hänen mukaansa luova ja elävä, biologinen, kun taas organisaatio on ihmisen toiminnan keinotekoinen tulos ja muistuttaa konetta. Halleluja, kiitos Berdjajev! Jos työpaikalla toteutetaan kolme neljä organisaatiomuutosta viidessä vuodessa, niin tulokseksi saadaan kyllä ehkä koneistoja, joissa rattaat pyörivät, mutta ihmiselle ominaisesta itsestä lähtevästä luovasta ajattelusta ei jää jälkeäkään.

Tekniikka auttaa meitä voittamaan aikaa. Mutta mihin se aika menee? Se menee elämän rytmin kiihtymiseen. Ja silloin meillä ei enää olekaan aikaa - meillä ei ole Berdjajevin mielestä aikaa eikä rauhaa miettiä mitä ympärillämme tapahtuu. Yhtäaikaa emme osaa eikä meillä ole aikaa elää tässä hetkessä, mutta meillä ei myöskään ole aikaa ikuisille asioille. Ikuistahan olisi vaikkapa kiven tai veden tai ilman pohtiminen.

Tyytyväisenä löydöstäni ja Ihmisestä kulttuurin muutoksessa menin nukkumaan. Lauantaiaamuna heräsin postiluukun kolahdukseen: aamun lehti. Hain sen puolinukuksissa vuoteeseen ja aloin selailla. Kuin jatkona perjantain lukutuokiolle Thomas Wallgren kirjoitti Vieraskynä-kolumnissaan - Henrik von Wrightia siteeraten - että "länsimaiden kriisi on pohjimmiltaan kulttuuriarvojemme kriisi".

Näin voi kokea olevansa keskellä dialogia, jota on käyty vuosina 1934, 1995 ja 2016. Organisaatiomuotoisena tämä ei onnistuisi.

Eeva-Liisa

Nikolai Aleksandrovitš Berdjajev (1874 Kiova, Ukraina - 1948 Clamart, Ranska) - filosofi, oli nuoruudessaan marxisti, mutta kääntyi ortodoksiseen hengellisyyteen, joskin kritisoi ortodoksista kirkkoa, kannatti kristillistä eksistentialismia. Hänet passitettiin Neuvostoliitosta ns. filosofien laivalla vuonna 1922 Eurooppaan.

Henrik von Wright (1916 Helsinki - 2003 Helsinki) - filosofi, akateemikko ja yhteiskuntakriitikko.

Thomas Wallgren (1958) - filosofi, Helsingin yliopiston dosentti ja lehtori, Helsingin kaupunginvaltuutettu (SDP), kansalaisaktivisti. 

Amerikan muita asukkaita

Viikko sitten Yle femmalla tuli dokumentti Requiem for American dream, jossa kielitieteilijä ja kansalaisaktivisti, maailmalla erittäin tunnettu intellektuelli Noam Chomsky kertoi ajatuksiaan ei vain USA:n, vaan koko maailman muutoksesta. Chomsky on 87-vuotias ja edelleen aktiivinen. 

Lähes kaksituntisessa ohjelmassa hän ehti kertoa yksinkertaisesti ja selkeästi miten suuryritykset, markkinat ja liike-elämä vaikuttavat USA:n politiikkaan, kuten kansalaisyhteiskuntaan, ammattijärjestöihin, oikeuslaitokseen, ihmisoikeuksiin, ilmastomuutokseen. Pieni yksityiskohta jäi mieleeni: Chomsky totesi nuorten kuluttavan aikaansa kauppakeskuksissa, minkä hän näki konsumerismin riemuvoittona. Siitä ei voi syyttää nuoria, vaan niitä, jotka ovat antaneet tämän tapahtua. Ilmaan jäi kysymys mihin muuhun nuori voisi aikansa käyttää, sellaiseen, josta hän saisi toisenlaisia vaikutteita kuin kulutukseen innostavasta ympäristöstä? 

Chomsky on kertonut kannattavansa anarkososialismia tai libertaarisosialismia, joka kuulostaa suomalaisessa ympäristössä vieraalta. Hän puhui analyyttisesti, vanhan miehen hitaaseen tahtiin, kauniisti ääntäen. Siinä ei puhunut narsistinen kansankiihottaja, vaan asioita harkinnut ja elämää nähnyt tiedemies ja ihminen ihmisen asialla. Jos olisin amerikkalainen, en olisi äänestänyt Mikki Hiirtä, vaan Noam Chomskya.

 Eeva-Liisa

http://areena.yle.fi/1-3319316
https://www.youtube.com/watch?v=gVqO3r3ugVo

Wikipedia: Anarkososialismi tai libertaarisosialismi sisältää ryhmän poliittisia filosofioita, jotka pyrkivät luomaan yhteiskunnan ilman poliittisia, taloudellisia tai sosiaalisia hierarkioita - yhteiskunnan, jossa kaikki väkivaltaiset tai sortavat instituutiot olisi lakkautettu ja niiden sijasta jokaisella olisi vapaa, tasavertainen yhteys tiedon ja tuotannon välineisiin, tai yhteiskunta, jossa sortavia instituutioita ja hierarkioita olisi radikaalisti vähennetty ja heikennetty. Tämä saavutettaisiin lakkauttamalla yksityisomistus ja antamalla tuotantovälineiden ja resurssien suora hallinta työväenluokalle ja muille omistamattomille luokille. Vaikka sosialismin monet muodot painottavat valtion tai poliittisen puolueen roolia vapauden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämisessä, libertariaanit sosialistit luottavat ammattiliittoihin, työläisneuvostoihin, osuuskuntiin, kansalaisten kokouksiin ja muihin ei-byrokraattisiin, hajautettuihin toiminnan muotoihin.

 

Kaikki virtaa, vesi, valo, aika

Kävin muutaman päivän matkalla Pietarissa. Kuljeskelin illan pimeydessä vanhoissa kortteleissani. Kävelin Taurian puistossa. Nuuhkin syksyistä vettä ja ilmaa Nevan rannalla. Annoin Anna Ahmatovan patsaan ohjata katseeni Neva-joen yli Krestyn vankilaan. Vanhan kotitaloni kohdalla loin katseeni ylös ikkunoihin: pimeää. Oikaisin vanhan huonosti valaistun pihani läpi. Löysin uuden kahvilan, sellaisen, jossa kävisin pyhäaamuisin aamiaisella, jos vielä asuisin Pietarissa.


Metroasema, puistokatu,
leipäkaupan kohdalla upseerioppilas tai kadetti
juoksee sivuitseni, hätkähdän, menee ohi.
Mannerheimin muistolaattaa ei enää ole,
mutta Anna Ahmatova katsoo yhä Krestyyn.
Nevan vesi virtaa, virtaa yhä, kaikki virtaa.
Taurian puistossa koirat, isännät, viipyvät keltaiset lehdet, mustat puunrungot, valot.
Yhtäkkiä ymmärrän: kaikki virtaa, tämä on hyvästijättö.

Eeva-Liisa 

Seis maailma tahdon ulos...

Mutta maailma ei pysähdy. Minun hätäni ja huoleni sulaa pienenä virtana kun kuulen mitä lapsille tapahtuu Syyrian Aleppossa ja Turkin Mosulissa. Kuka on vastuussa? Joku aikuinen on vastuussa. Kaikki aikuiset ovat vastuussa. Siksi osallistuin tänään Save Syria -rauhanmarssille, joka kulki rauhallisesti Rautatientorilta Senaatintorille. Marssihuudot olivat hillittyjä, se häiritsi minua ensin, mutta sitten ajattelin, ettei sillä ole väliä. Hyvältä tuntui osallistua samalle marssille maahanmuuttajien tai turvapaikanhakijoiden - syyrialaistenko? - kanssa.
 
Voimattomuuttakin pahempaa on välinpitämättömyys.

Eeva-Liisa

Kun rengistä tulee isäntä

Palasin keväällä Suomeen ja huomasin saman tien saapuneeni muuttuneeseen kotimaahan. Yksi lukuisista muutoksista oli vieraantuminen. Vieraantuminen ihmisestä. Tämä vaikutti tietoiselta ja ohjelmalliselta, mutta ei missään määrin harkitulta, keskustellulta eikä siltä että tällaisen päätöksen eettisyyttä olisi edes pohdittu.


Puhun digitalisaatiosta. Palasin vanhaan virkaani yhteen digitalisaatiosta vastaavista ministeriöistä. Varsin pian tajusin, että keskustelua ei käyty, ei oltu käyty eikä saanut käydä. Digitalisaatiosta, kuten niin monesta muustakin keinosta ja välineestä, oli tullut sisältö, kun sen pitäisi olla tapa päästä parempaan tavoitteeseen ja sisältöön.

Viime päivinä on mediassa julkaistu hälyttäviä viestejä koulumaailmasta. Helsingin Sanomissa niin opettajat kuin oppilaatkin kertovat olevansa syvästi huolestuneita siitä, että tekniikka alkaa määrätä opetuksen suuntaa. On myös raportoitu, että käsin kirjoittamista ei enää juuri opettaisi kouluissa. Lukevan yleisön mielipiteissä 9-luokkalaiset kirjoittavat kokevansa, että "kynä on usein tietokonetta parempi". Mutta kun se ei voi olla niin. Niin ei saa sanoa. Kun joku viisaampi, tietävämpi, hallitsevampi on julistanut, että tietokoneet, tekniikka ja digitalisaatio hoitaa kaiken.

Miksi koulujen onnistumista digitalisaatiossa pitää mitata? Mitä sillä mitataan? Sokeaa typerien päätösten seuraamista? Luultavasti täkyiksi asetetaan määrärahojen tai muiden etuisuuksien saamista. Miksi pitäisi käyttää juuri tiettyjä tietotekniikan apuvälineitä digitalisaatiossa? Eikö siinäkään saa käyttää tervettä kansalaisjärkeä?

Mitä muualla yhteiskunnassa on tapahtunut ja tapahtuu? Lääkäri tuijottaa vastaanotolla tietokoneen ruutua, kun diagnostisointiin kuuluisi tarkastella potilaan silmiä, ihoa ja sen väriä, kehoa ja yleisolemusta. Kymmenet muut ammatit, joissa ennen kohdattiin ihminen, kohtaavat nyt kysymyksen: onko tietojen koneelle kirjaamisen lisäksi aikaa kohdata ihminen? Vaikuttaa siltä, että useimmiten ei ole.

Helsingin opetuslauatakunnan puheenjohtaja Minerva Krohn puolustaa vuoteen 2019 ulottuvaa koulujen digitalisaatio-ohjelmaa sillä, että "Perinteinen tapa opiskella ei sovi kaikille." Entä jos digitalisointi on vandalisointia, pakottamista, siitä luopumista mikä olisi inhimillistä, ihmiselle ominaisinta?

Eeva-Liisa

Digipohdintaa Jan Lindblomin blogissa: Digitalisaation määritelmää - mikä on digin ytimessä?

https://www.linkedin.com/pulse/digitalisaation-m%C3%A4%C3%A4ritelm%C3%A4%C3%A4-mik%C3%A4-digin-ytimess%C3%A4-jan-lindblom

Vesi höyryää, filosofoin

Eilen piti olla kuutamoyö, olikin ehkä, vaikka minä en kuuta nähnyt. Helsingin uimastadionilla vietettiin kuutamoyötä juuri ennen kauden lopettamista. Pilvet peittivät taivaan eli kuutamo oli enemmän mielessä kuin todellisen katseen, näköhavainnon kohteena.

Rene Descartes'in uudenuutukaisena oppilaana pohdin: "Kuuta en näe, mutta näen että  vesi höyryää. Koska voin aisteillani nähdä höyryn, voin todeta että vesi siis on. Ja koska vesi on, olen minäkin. Minä olen, koska näen että vesi höyryää. Kuuta en näe, mutta en siksi voi varmuudella väittää, ettei sitä olisi, enkä sitäkään että koska en näe kuuta, ei olisi minuakaan. Sitä paitsi: mikä kuu on? Onko minun syytä olettaa että omaksumani totuus kuusta on totta? Ja mikä minä olen? Etten heti aluksi joutuisi todella vaikean kysymyksen vangiksi eli sen, kuka tai mikä minä olen, menen eteenpäin.Vettä voin koskettaa, vesihöyryn voin nähdä ja tuntea kasvoillani, vedessä voin liikkua, liikutella itseäni. Eli siis tyydyn tässä vaiheessa siihen, että olen, koska tein aistihavainnon ja vielä lisäksi monella aistilla. Aistini ovat yhteydessä mieleeni. Annan itseni vakuuttua siitä, että olen, koska tiedostan tämän mielessäni."

Jatkan siis uimista kaikessa rauhassa. Vaikka kuuta ei näy, minä olen. Cogito, ergo sum.

Eeva-Liisa

Suomennoksia Rene Descartesin Meditations metaphysiques (1647):
1. Mietiskelyä ensimmäisestä filosofiasta. Kirjeitä 1640 - 1641. Tuomo Aho. Gaudeamus, Helsinki 2002.
2. Metafyysisiä mietiskelyjä. Teoksia ja kirjeitä. J.A.Hollo. Teoksia ja kirjeitä. Laatukirjat, Porvoo 1956.

Kuukalenteri 2016.

 

Poikkeaminen lapsuuteen

Olin kesäisellä ajelulla poikani ja hänen ystävättärensä kanssa. Ajelimme "halki kauniin Suomen" kuten entisaikojen matkailumainoksissa sanottiin. Matkalla Helsingistä Vaasaan pysähtelimme, mutta kiintoisinta oli paluu vanhaan ja unohtuneeseen: lapsuuteni maisemiin Jalasjärvelle. Kävin siellä kaksi ensimmäistä luokkaa. Niistä vuosista muistan vaaleakutrisen pojan, johon olin ihastunut. Muistan vellin, jota tuotiin maitotonkalla suoraan luokkahuoneeseen. Muistan vanhan ja lempeän opettajamme, jonka nimi oli Lempi.

Kotini sijaitsi samalla pihalla kuin koulu. Aamuisin juoksin pihan yli kouluun. Talvella taisin ottaa potkukelkan.

Koti sijaitsi joentörmällä. Joessa asui näkki. Joessa kuitenkin opin uimaan.

Joen toisella puolella oli maalaistalo, josta haimme joka päivä maitoa, aina viisi litraa kerrallaan. Vuotta vanhempi veljeni joi vähintään litran maitoa päivässä.

Kun sillan jälkeen, maitotalon kohdalta kääntyi oikealle, tuli pikkuhiljaa kirkonkylälle. Mekin asuimme kirkonkylällä, mutta vielä lähemmäksi kirkkoa, kauppoja, pankkeja ja kirjakauppaa. Kirjakaupasta ostettiin kiiltokuvia.

Kävimme katsomassa taloa, jossa asuimme ennen kouluaikaista kotiani. Talon nimi oli Jörölä, mutta nimestä huolimatta se oli kaunis, kaksikerroksinen, valkoinen puurakennus. Ylhäällä oli iso veranta, jolla tammikuussa syntynyt pikkuveljeni nukkui päiväunia. Isän kuvaamista kaitafilmeistä päätelleen talvella oli silloin miinus kolmikymmentä astetta ja savu nousi hormeista suoraan ylöspäin.

Siinä puutalon pihalla leikimme hammaslääkäriä. Hammaslääkärillä oli pora kädessään ja hän juoksi kiinni potilaita. Olin hammaslääkäriinkin ihastunut ja toivoin että hän saisi minut kiinni. Silloin ei olisi haitannut, vaikka hammaslääkärin poraa markkeeraavalla nokkosella olisikin hieman kutitellut leukojani.

Viidestä vuodesta on vain vähän tietoisia muistoja. Mitä kaikkea muuta koin nelivuotiaasta yhdeksänvuotiaaksi maaseudulla 1960-luvun Suomessa?

Eeva-Liisa

Jalasjärvi liitettiin 1.1.2016 lähtien Kurikan kaupunkiin.

Varjoissa maan

Väsynein jaloin pyöräilin myöhäiskesän epävakaisena päivänä pitkin merenrantaa. Vaasassa voi ajaa merenrantojen suuntaisesti kaukaa lähiöstä keskustaan. Matkalla tuli vettä ja rakeita, pilvien värit vaihtelivat roosasta synkänsiniseen ja taas ruusunpunaiseen.

Rannassa törmäsin Kuntsin taidemuseoon. "Haa", ajattelin, "minullahan on museokortti!" Voisin mennä sisään pitämään sadetta ja pakoon puolen sentin raekuulia. Olin ainoa vieras. Hyvä niin, en ollut enää sateen ja rakeiden jälkeen julkisuuskelpoinen.

Taiteilija Anni Rapinojasta en ollut kuullut. Lähdin kiertämään. Kaukaista musiikkia kantautui korviini ensimmäisestä kerroksesta, mutta kiipesin heti toiseen. Eteeni avautui korkokenkien kavalkaadi: Syysjuhlakengät, Metsän varjoissa ja Vihreitä ajatuksia -kengät, Kasvun aika. Kun oikein lähelle kumartuu, näkee että kenkä on Luonnottaren jalkine.

Yhtäkkiä minut valtaa rauha. Olen tässä tilassa enkä muualla, en kaipaa muualle, en räplää iPadia enkä puhelinta. Meren äänten rohkaisemana kumarran Äiti Maan turkille, se kumartaa takaisin ja Luonnotarten jalkineet lyövät korot maahan:

 

"Näillä päivillä ei ole enempää tarkoitusta
kuin tanssin askelilla, joilla on vain tanssin tarkoitus.
Ja sentään: kun kuulet sankaruuden ja rakkauden
hyvin oudon tanssin, sellaisen kuin Aragonian jota,
johon 3/8 tahtiin on saatu yllätyksen muoto,
vapaus, keveys, arvokkuus ja ilo,
tuntuu kuin eräs enkeli: kuoleman kaipaus
olisi irrottanut loukkaantuneet askelensa
tomun magneetista ja mennyt ohi
niin taitavasti hipaisten, ettei sitä unohda."

 Eeva-Liisa


Anni Rapinojan Ihmisen luonto -näyttely 27.5.–28.8.2016 Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa. Taiteilijan uusinta tuotantoa edustaa installaatio Sama meri (2016), äänimaailman on suunnitellut  Hailuodossa asuva musiikkituottaja Jürgen Hendlmeier, joka on säveltänyt teosta varten musiikin elektronisella trautonium-instrumentillaan.

Runo Eeva-Liisa Mannerin kokoelmasta Fahrenheit 121

Heinäkuun hetkiä: III Vaasassa

Satuin hiljattain kuulemaan radion Ylen ykköskanavalta ohjelman säveltäjä Einar Englundista (1916 - 1999). Ohimennen olin toki kuullut hänestä, mutta miksi niin vähän, niin harvoin?

Korsholman eli Mustasaaren musiikkijuhlat on valinnut Einar Englundin tämän vuoden säveltäjäksi. Kuulin keskiviikon avajais-konsertissa Englundin sinfonian numero 4 vuodelta 1976. Se on omistettu venäläisille säveltäjille Dmitri Shostakovitshille ja Igor Stravinskille. Sinfonia on epätavallisen elävä, tunteissaan vaihteleva, lyömäsoittimien viiruttama. En ole kuullut sinfoniaa, josta olisin päässyt samalla tavalla kärryille ja matkasin niillä kärryillä yhtä epämusikaalisena kuin aina ennenkin, mutta jatkuvien ahaa-elämysten saatellessa autuasta tietämättömyyttäni.
   

Kapellimestari Sakari Oramo selvitti maailmanmiehen humoristisella otteella senkin, että Vaasan Pyhän Kolminaisuuden kirkossa ääni alkoi kiertää merkillisellä tavalla. Hän pysäytti soiton, orkesteri katseli ihmeissään ympärilleen, Oramo kääntyi kirkkosaliin ja aprikoi jotenkin siihen tapaan että: "Jag vet att husets Herre kan ha en annan musikalisk åsikt....". Kerrassaan tyylikkäästi hän hoiti tilanteen: ilmastointi sammutettiin ja orkesteri jatkoi siitä mihin oli päässyt. 



Lukioikäinen Jonathan Roozeman soitti sellosoolon. Nuori mies sai riemukkaat aplodit, jotka eivät olleet loppua. Ja lopuksi orkesteri soitti vielä uudelleen kohdan, joka oli kirkon varsinaisen isännän tai äänentoistosta huolehtivan toimesta tai toimettomuudesta keskeytynyt. 

Englund, Oramo ja Roozeman saivat sijan sydämessäni. Vaasan kirkko joulua kuvaavine alttaritauluineen oli jo siellä.

Eeva-Liisa

Korsholman musiikkijuhlat 27.7. - 4.8.2016 Vaasassa ja lähiseudulla.

Heinäkuun hetkiä: II Helsingissä

Aina ei heti innostu, kun pitäisi lähteä tutustumaan uuteen muusikkoon, teatterintekijään tai kuvataiteilijaan. Vaiva on harvoin täysin turha ja joskus erittäin palkitseva. Viime sunnuntaina polkaisin merenrantoja pitkin Didrichsenin taidemuseoon, jossa käyn usein juuri kesäisin. Tamara Piilola oli minulle uusi taiteilijanimi.

Museon nettisivuilla esitellään kuvataiteilijan maalaamia töitä: "...suurikokoiset maisemat tulvivat mystiikkaa, valonhohdetta ja yksityiskohtia. Hänen maalauksensa muodostuvat sekä perinteisistä luontokuvista että dekoratiivisista, kuvitteellisista luontonäkymistä." Työt ovat öljyväritöitä, värikerroksia on usein vain yksi ja lopputuloksena on akvarellimainen keveys. Maalaustekniikka on monimuotoinen: opas kertoi Piilolan käyttävän myös tietotekniikan mahdollisuuksia.

Luontokuvissa on mystinen ulottuvuus: tie johtaa metsän ovien kautta loppumattomaan maisemaan; vene lipuu puunrunkojen lävitse jonnekin kaukaisuuteen; koira seisoo tiellä keskellä maisemaa, eikä tunnu tietävän minne on menossa tai minne pitäisi mennä. Vai johdattaako se minua, katsojaa jonnekin, takaisin?

Ihmisiä Piilola kuvaa kuulemma harvoin. Mutta kyllähän ihmisistä kuvia riittää, selfie-aikana. Kiitos Tamara linnuista ja puista, vedestä ja valosta.

Eeva-Liisa


Taiteilija Tamara Piilolan (s. 1977) näyttely Didrichsenin taidemuseossa 25.5.–28.8.2016.

Heinäkuun hetkiä: I Kajaanissa

Ties monettako vuotta Eino Leinon päivän aikaan heinäkuun alussa Kajaanissa, asun aina Karolineburgin kartanossa, jossa kuulemma kummittelee. Päivät runoviikoilla ovat kuitenkin niin täysiä, ettei jaksa odottaa edes Karoline-rouvan ilmestymistä öisin. 

Tästä vuodesta jäi mieleeni Kati Outisen tulkinta muistisairaan päivästä. Muistisairas ihminen elää elämäänsä oman muistimaailmansa rajoissa, mutta arvokasta elämä on aina. Kunhan muistaa kumisaappaat, avaimet ja PIN-koodinsa.  

Ensimmäisenä iltana kiehtoi vuoropuhelu viola da gamban ja saksofonin kesken: Mikko Perkola ja Jukka Perko antoivat sanat ja sävelen 1600-luvun luuttulaulujen ja 1900-luvun sensuellin jazzin repliikeille.

Tuula-Liina Varis haastatteli vuoden runoilijaa Helena Sinervoa, jolle lapsuus on yksi tärkeimpiä teemoja. Lapsuuden yksinäisyys. "Lapsuus on talo, jota vanhemmat asuvat", heille on muistutettava: "... älkää kulkeko kuin omassanne, koputtamatta." Haaveena on kirjoittaa tyhjentymätön kirja, tavoittaa pyhän kirjan idea. Sinervoa kiehtoo juutalainen perinne: Talmud, ihmeet perinteessä, rabbien keskustelut näistä. Haastattelun lopussa Sinervo totesi oman runoilijan laatunsa olevan kehittymässä mystiikan suuntaan.

Runoviikkojen monivuotisen taiteellisen johtajan, Taisto Reimaluodon mukaan: "Runoviikolla ei pudoteta ketään, ei pilkata ketään, eikä valita voittajia." Kajaanin runoviikko on virkistävä vaihtelu, varteenotettava vaihtoehto, hämmästyttävä toisin ajatteleminen, sanominen ja tekeminen pakoiksi lueteltujen mantrojen keskellä: pakko olla kaupallinen, pakko olla suuri, pakko kasvaa, pakko olla suurelle huvitusta ja viihdettä kaipaavalle yleisölle mieliksi. Entä yleisö, joka vaatii pientä?

Eeva-Liisa 

Vapaus lähijunassa on vapautta välittämisestä

Senkin uhalla, että minut luokitellaan sietämättömäksi moralistiksi väitän, että lauantai-iltapäivän 45 minuutin matka lähijunassa on yhtä piinaa. Ei, kukaan ei ollut vielä juopunut. Ei, kukaan ei riehunut, vielä. Puhun perustavanlaatuisesta, mutta myös arkisesta asiasta: kielestä ja sen käytöstä.

Olin paluumatkalla hautajaisista. Nykysuomalainen lähijunassa - iästä riippumatta - puhuu niin kuin paikalla ei olisi ketään muita tai vain samalla lailla suomen kielen sanavarantoa köyhdyttäviä ihmisiä. Nuorten jengi, ehkä 13-14-vuotiaita, puhui siitä kuka kenellekin antaa ja missä asennossa tai kuinka anteliaasti. Yksityiskohdat kävivät selviksi. Keskustelu käytiin kello 18 lähijunassa.

Väliasemalta viereeni istahtaa tupakalta voimakkaasti haiseva keski-ikäinen mies. Aloittaa puhelun, keskustelu koskee maksettujen naisten palveluja Helsingissä. Puhelu vilisee välimerkkiä "v-u" ja se käydään kovaan ääneen kello 18 lähijunassa. 

Surullisten, länsimaiden perikatoa enteilevien, ajatusteni lomasta nousi mieleeni viime viikolla kuulemani radiokanava Ylen ykkösen haastattelu, jossa Helsingin yliopiston kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth kertoi teoksestaan Hyvintoimintayhteiskunta. Hänen mukaansa emme enää tarvitse niinkään 'hyvinvointia' kuin 'hyvin toimimista', oikein toimimista. Hyvinvoinnissa ollaan päästy niin pitkälle, että vastuu omasta toiminnasta, yhteiskunnasta ja muista unohtuu. Hyvinvointi on itsestään selvyys. Etsitään omaa, henkilökohtaista onnea enemmän kuin yhteistä hyvää. 

Junassa istuessani koin, että näin silmieni edessä sen, mistä Ehrnrooth puhui radiossa ja kirjoittaa teoksessaan: kanssamatkustajani eivät välitä mitä puhuvat julkisessa tilassa. Eivät puheet minusta ole pelkkiä puheita, ei niitä voi mitätöidä sanomalla että mitä väliä. Kaikella on väliä ja siitä syntyy yhteiskunta, jossa välitetään ja joka välittää. 

Ehrnrooth esittää kysymyksiä: "Onko hyvinvointiyhteiskunnalla tulevaisuutta ilman hyvän elämän velvollisuuksia. Mikä on vapauden suhde välttämättömyyteen ja moraaliin".

Surullinen ajatuksenjuoksuni käänsi hieman suuntaa, kun vaihdoin paikkaa - katsoin oikeudekseni valita akustisen ympäristöni - ja näin äidin ja isoäidin lapsineen, jotka yhdessä suunnittelivat huomista päivää. 

Kotiin tultuani etsin vielä tietoa Ehrnroothin kirjasta ja löysin tammikuussa 2015 julkaistun Joonas Konstigin blogikirjoituksen, jossa hän viittaa Jaakko Lyytisen Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen kirjoitukseen Ehrnroothin vuoden 2014 kirjasta Toivon tarkoitus: "Klassinen vapauskäsitys on vapautta pahasta ja vapautta tehdä hyvää. Nykyinen vapauskäsityksemme on, että kaikkien pitää saada tehdä mitä haluaa." 

Eeva-Liisa

Jari Ehrnrooth Hyvintoimintayhteiskunta. Miten aikamme kriisi ratkeaa? Kirjapaja 2016.

Kotimaisten kielten keskuksen kokoamien suomen kielen kauneimpien sanojen joukossa ovat aalto, hiljaisuus, taival, äiti.