Kaikki tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla...

Lähestyi Mikkelinpäivä ja miellytti veljeksiä viettää juhla oikein oivallisesti. Varustettiin kaupunkiin rahallinen kuorma, jonka hinnalla piti ostettaman pöhnää juhlan kunnioiksi: rommia, putelli-olutta, nahkiaisia, sillejä ja vehnästä. Tuima oli ratasten ympärillä miestten liike ja toimi raikkaana syyskuun aamuna. Siinä säkkejä nosteltiin ja aseteltiin, köyttä kiskottiin ja vahvoja siansolmuja lyötiin. Kaikki tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla; sillä jokainen heistä, jos siirrämme joukosta Laurin, oli kumonnut naamaansa huikean aamuryypyn. Pian seisoi kuorma valmiina pihalla ja läksivät Simeoni ja Eero matkustamaan kohden Hämeenlinnaa, rattailla tynnöri rukiita ja kymmenen kannua viinaa, ja aisoissa vanha Valko.

Tämän me saimme kokea - kaiken muun ohella - perjantaina Suomenlinnassa, kun Ryhmäteatterin nuoret ja energiset veljekset valmistelivat vakavamielisen mutta viinaan menevän Simeonin ja nopealla ja terävällä kielellä siunatun Eeron matkalle.

Sateisesta illasta huolimatta katsomo oli täynnä ja täysillä mukana veljesten elossa, ilossa ja murheessa. Joku kysyi minulta nouseeko teksti vielä lentoon, elääkö se? Löytyykö uutta? Vai ovatko kaikki kerronnan keinot jo kaluttu?

Jokainen ikäpolvi on lukenut Seitsemän veljestä tavallaan: koulussa se oli tylsää luettavaa viisitoistavuotiaalle. Myöhemmin, ehkä vähän yli kaksikymppisenä, tekstin herkullisuus avautui. Tarina sinänsä on Suomen historiaa venäläisine kasakkajoukkoineen, joita kutsutaan kurittamaan tottelematonta veljesjoukkoa; vallasmiehineen - nimismiehineen, kirkkoherroineen ja lukkareineen; kansan jukuripäisyyksineen, josta nousee tahto, toimi ja itsetunto. Mutta minulle kaikkein rakkainta on Aleksis Kiven kieli: se on kuin suihkussa kävisi. Kovin on raikas olo ja mieli sitä kuultuaan.

Siksi päätänkin tämän jutun Kiven kuvaukseen siitä, kuinka Mikkelinpäivän reissulta palasivat Simeoni, Eero ja Valko:

Mutta pian kääntyivät kaikkein silmät kohden Simeonia ja Eeroa, jotka palasivat viimein matkaltansa, surkeassa tilassa. Valko, nyt ainoastaan luuna ja nahkana, asteli sanomattoman vitkaan; tuollahan lerkkui hänen päänsä alhaalla etujalkain välissä, ja maata lalkaisi murheellsiesti riippuva huuli. Mutta viheliäinen oli myös miesten muoto. Lokaisilla kasvoilla ja vaatteilla istuivat he rattailal kuin kaksi varista sateessa. Simeonilta oli varastettu lakki, Eerotla sukat ja saappaat; rahoista oli heillä jäljellä ainoastaan kuusi kopeekkaa, jotka Eeron tietämättä olivat jääneet hänen liivinsä taskuun, ja siinä löytyi myös yksi rikkimurentunut prenikka. Missä ja kuinka olivat he hväittäneet kuorman hinnan? Oli se Hämeenlinnassa menetetty viinaan ja vehnäpulliin; ja näinpä nyt tyhjin kourin ja kovin pohmeloisina lähenivät he kotoansa."   

Tämä esitys nousi lentoon aivan konkreettisestikin, kun Lauri lensi notkeasti yli näyttämön. Se oli elävä kuin hiiva huivipäisen Simeonin leipomassa leivässä. Ja Juhanin yksinkertaisen aidoissa tunteissa, joita hän ei millään muotoa pystynyt salaamaan, olipa taustalla veljesrakkaus tai -kateus, tyhmyys tai katu-uskottavuus, edesmenneen äidin kunnioitus tai hämäläinen uho.

Eeva-Liisa

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1864 - 1869)
Kari Heiskasen ohjaus Ryhmäteatterille Suomenlinnassa kesällä 2017