- Tuon minä näin täällä viime kerrallakin, se on kenialainen. Äiti puhuu kovaan ääneen, yli koko päivystyspoliklinikan.
- Ehkä meidän ei kannata puhua ihmisistä kansalaisuuksilla, vaan kysyä nimeä.Varmuuden vuoksi minäkin kailotan. Korrektius vaatii.Kysymme mikä ensiavun lähihoitajan nimi on. Claude, siis Klod. Mikä? Pot? Tot? Kot?
Olemme päivystyksen häiriköt, äitini ja minä. Äiti kysyy kaikkien nimeä, ottaa rinnuksilla roikkuvan nimilapun käteensä, tutkii kauan ja tarkasti, eikä päästä irti ennen kuin on toistellut nimeä useaan kertaan ja haastatellut siinä samalla kiireisen päivystyspoliklinikan työntekijän. Klod, kirjoitetaan koo-äl-aa-uu-dee-ee.
- Ei täällä lääkäriä tulla näkemään moneen tuntiin, äitini kuuluttaa kovaan ääneen. Samassa hyvin nuori nainen kävelee luoksemme ja esittäytyy lääkäriksi.
- Tuo likkaanenko on lääkäri? Likka tutkii äidin, mutta häipyy saman tien.
Kohta äitini vuoteen luo tulee mies, joka esittäytyy kirurgiksi.
- Ja mikäs se sinun nimesi on, äiti kysyy. Äiti saa tietää etunimen, mutta tiukkaa sukunimeä ja tarttuu kirurgin nimilappuun. Kirurgin on pakko kumartua äidin puoleen. Mutta onneksi nuori kirurgi on huumorintajuinen ja sosiaalinen, häntä hiukan hymyilyttää 85-vuotias estoton äitini. Ennen lähtöämme osastolle äiti tekee tunnustuksen: "Sinulla on sitten lämpimät silmät."
Kun Claude työntää äitiä potilasvuoteessa osastolle, olen näkevinäni katseet takanani: hymyä, virnistelyä. Minua ainakin naurattaisi: vierailumme poliklinikalla on ilmainen sketsinaihio.
Osastolla ei enää naurata. Yksi hoitajista vastaa äidille hänen kysyessään hoitajan nimeä että mitä se sinulle kuuluu. No, äiti on voinut kuulla väärinkin. Luoja paratkoon. Toisena päivänä osastolla kirurgi marssii äidin huoneeseen. Olemme isän kanssa sattumoisin vierailulla juuri silloin. Kirurgi kuuluttaa päätöksen, että potilas kotiutetaan saman tien ja tutkimuksiin saa tulla kolmen päivän kuluttua. Tutkimusta edeltää välttämättömiä toimenpiteitä... Niin, no: niistä kirurgi ei sano mitään. Äiti on ehtinyt kuuluttaa että tuo mun mieheni on ollut täällä kolmekymmentä vuotta lääkärinä ennen eläkkeelle siirtymistään. Se ei kirurgia kiinnosta. Eikä sairaanhoitajaa. Kumpikaan ei keskustele kanssamme. Meitä ei ole heille olemassa.
A.d. 2017 85-vuotias äitini olisi kotiutettu 85-vuotiaan miehensä kanssa kotiin ilman keskustelua paikalla olleiden asianomaisten kanssa. Kirurgisen toimenpiteen valmistelu olisi jätetty isäni vastuulle. Kysymättä selviääkö hän, jaksaako hän. Jos en olisi tarttunut sairaanhoitajaa hihasta ja sanonut, että tämä ei käy.
Hävetköön tämä maa, joka ei kunnioita ikääntyneitä. Hävetköön tämä maa, jossa tämän terveydenhoidon meille hankkineita veronmaksajia kohdellaan näin. Hävetkäämme me, jotka emme vaadi poliitikoilta, järjestämisvastuullisilta, viranomaisilta, henkilökunnalta ja itseltämme enemmän.
Eeva-Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti