Heinäkuun hetkiä: II Helsingissä

Aina ei heti innostu, kun pitäisi lähteä tutustumaan uuteen muusikkoon, teatterintekijään tai kuvataiteilijaan. Vaiva on harvoin täysin turha ja joskus erittäin palkitseva. Viime sunnuntaina polkaisin merenrantoja pitkin Didrichsenin taidemuseoon, jossa käyn usein juuri kesäisin. Tamara Piilola oli minulle uusi taiteilijanimi.

Museon nettisivuilla esitellään kuvataiteilijan maalaamia töitä: "...suurikokoiset maisemat tulvivat mystiikkaa, valonhohdetta ja yksityiskohtia. Hänen maalauksensa muodostuvat sekä perinteisistä luontokuvista että dekoratiivisista, kuvitteellisista luontonäkymistä." Työt ovat öljyväritöitä, värikerroksia on usein vain yksi ja lopputuloksena on akvarellimainen keveys. Maalaustekniikka on monimuotoinen: opas kertoi Piilolan käyttävän myös tietotekniikan mahdollisuuksia.

Luontokuvissa on mystinen ulottuvuus: tie johtaa metsän ovien kautta loppumattomaan maisemaan; vene lipuu puunrunkojen lävitse jonnekin kaukaisuuteen; koira seisoo tiellä keskellä maisemaa, eikä tunnu tietävän minne on menossa tai minne pitäisi mennä. Vai johdattaako se minua, katsojaa jonnekin, takaisin?

Ihmisiä Piilola kuvaa kuulemma harvoin. Mutta kyllähän ihmisistä kuvia riittää, selfie-aikana. Kiitos Tamara linnuista ja puista, vedestä ja valosta.

Eeva-Liisa


Taiteilija Tamara Piilolan (s. 1977) näyttely Didrichsenin taidemuseossa 25.5.–28.8.2016.