Vapaus lähijunassa on vapautta välittämisestä

Senkin uhalla, että minut luokitellaan sietämättömäksi moralistiksi väitän, että lauantai-iltapäivän 45 minuutin matka lähijunassa on yhtä piinaa. Ei, kukaan ei ollut vielä juopunut. Ei, kukaan ei riehunut, vielä. Puhun perustavanlaatuisesta, mutta myös arkisesta asiasta: kielestä ja sen käytöstä.

Olin paluumatkalla hautajaisista. Nykysuomalainen lähijunassa - iästä riippumatta - puhuu niin kuin paikalla ei olisi ketään muita tai vain samalla lailla suomen kielen sanavarantoa köyhdyttäviä ihmisiä. Nuorten jengi, ehkä 13-14-vuotiaita, puhui siitä kuka kenellekin antaa ja missä asennossa tai kuinka anteliaasti. Yksityiskohdat kävivät selviksi. Keskustelu käytiin kello 18 lähijunassa.

Väliasemalta viereeni istahtaa tupakalta voimakkaasti haiseva keski-ikäinen mies. Aloittaa puhelun, keskustelu koskee maksettujen naisten palveluja Helsingissä. Puhelu vilisee välimerkkiä "v-u" ja se käydään kovaan ääneen kello 18 lähijunassa. 

Surullisten, länsimaiden perikatoa enteilevien, ajatusteni lomasta nousi mieleeni viime viikolla kuulemani radiokanava Ylen ykkösen haastattelu, jossa Helsingin yliopiston kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth kertoi teoksestaan Hyvintoimintayhteiskunta. Hänen mukaansa emme enää tarvitse niinkään 'hyvinvointia' kuin 'hyvin toimimista', oikein toimimista. Hyvinvoinnissa ollaan päästy niin pitkälle, että vastuu omasta toiminnasta, yhteiskunnasta ja muista unohtuu. Hyvinvointi on itsestään selvyys. Etsitään omaa, henkilökohtaista onnea enemmän kuin yhteistä hyvää. 

Junassa istuessani koin, että näin silmieni edessä sen, mistä Ehrnrooth puhui radiossa ja kirjoittaa teoksessaan: kanssamatkustajani eivät välitä mitä puhuvat julkisessa tilassa. Eivät puheet minusta ole pelkkiä puheita, ei niitä voi mitätöidä sanomalla että mitä väliä. Kaikella on väliä ja siitä syntyy yhteiskunta, jossa välitetään ja joka välittää. 

Ehrnrooth esittää kysymyksiä: "Onko hyvinvointiyhteiskunnalla tulevaisuutta ilman hyvän elämän velvollisuuksia. Mikä on vapauden suhde välttämättömyyteen ja moraaliin".

Surullinen ajatuksenjuoksuni käänsi hieman suuntaa, kun vaihdoin paikkaa - katsoin oikeudekseni valita akustisen ympäristöni - ja näin äidin ja isoäidin lapsineen, jotka yhdessä suunnittelivat huomista päivää. 

Kotiin tultuani etsin vielä tietoa Ehrnroothin kirjasta ja löysin tammikuussa 2015 julkaistun Joonas Konstigin blogikirjoituksen, jossa hän viittaa Jaakko Lyytisen Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen kirjoitukseen Ehrnroothin vuoden 2014 kirjasta Toivon tarkoitus: "Klassinen vapauskäsitys on vapautta pahasta ja vapautta tehdä hyvää. Nykyinen vapauskäsityksemme on, että kaikkien pitää saada tehdä mitä haluaa." 

Eeva-Liisa

Jari Ehrnrooth Hyvintoimintayhteiskunta. Miten aikamme kriisi ratkeaa? Kirjapaja 2016.

Kotimaisten kielten keskuksen kokoamien suomen kielen kauneimpien sanojen joukossa ovat aalto, hiljaisuus, taival, äiti.