Tänään luin tieteen filosofian tenttiin Panu Raatikaisen teosta Ihmistieteet ja filosofia. Siinä taas - yksinkertaistaen - pohdittiin voivatko kaikki uskomukset olla yhtä tosia. Jos ovat, onko sekin lause, joka kumoaa tämän? Eli onko yhtä totta uskomus että kaikki uskomukset eivät ole tosia?
Näiden pohdintojen yllyttämänä aion tarttua härkää sarvista ja kirjoittaa asiasta, jota olen paljon miettinyt, mutta tuskin tohtinut sanoa ääneen: kerjäämisestä. Suomessa kerjäläisiä on ollut sankoin joukoin1860-luvun nälkä- ja lavantautiepidemian vuosina, sisällissodan 1918 seurauksena. Entä sen jälkeen?
Asuimme 1960-luvulla Pohjanmaalla, Jalasjärvellä. Isäni oli siellä kunnanlääkärinä. Muistoissani on kuvia, kuinka vanhalla Volgalla pihaan ajoi romaniseurue. Joukossa oli potilas, joka oli tulossa lääkäriin. Seurueen naiset tulivat myymään äidilleni käsinvirkattuja pitsiliinoja. Siinä sivussa he saattoivat kysäistä olisiko rouvalla antaa isännän vanhat housut hyvään käyttöön. Tämä tapahtui ylpeytensä säilyttäen, omat juurensa tiedostaen.
Kerjääminen on pyytämistä ilman vastiketta tai vastavuoroisuutta. Se ei tunnu hyvältä: minähän asetun toisen ihmisen yläpuolelle, minulla on valta antaa tai olla antamatta, hänellä ei ole muuta valtaa kuin pyytää. Oletan myös, ettei ihmiselle ole luontaista ottaa vastaan rahaa tai muuta apua ilman mitään vuorovaikutusta.
Suomalainen ei helposti alennu eikä alistu. Senkö takia kerjäläisen kohtaaminen on niin vaikeaa? Itse koen maassa istuvan kerjäävän ihmisen äärettömän ristiriitaisena. Minulla ei ole mitään tapaa selvitä kunnialla tilanteesta: jos annan lantin koen olevani tekopyhä, jos en anna olen välinpitämätön. Rahaa minulta pyydetään, mutta rahan antaminen tuntuu väärältä, kuin antaisi alkoholistille viinaa. Minussa herää myös ahdistusta ja ärtymystä. Ahdistusta siitä, että ihminen istuu maassa ja kerjää: onko hänen pakko, onko se ehdottomasti ainoa tapa ansaita elanto? Ärtymystä tästä nöyristelystä, että ihminen asettuu maahan polvilleen, joskus pää taipuneena, kasvot maahan luotuina.
Mietin onko kukaan kertonut Suomen uusille kerjäläisille Suomesta, maan historiasta, tavoista, kulttuurista? Onko heille tarjottu mahdollisuutta opetella lukemaan ja kirjoittamaan? Sillä jos ei tänä päivänä osaa lukea ja kirjoittaa, ei pääse siihen, että voisi nostaa päänsä. Aivan hiljattain televisiossa esitetyssä ruotsalaisessa dokumentissa romanikerjäläisistä heistä esitettiin täysin toinen kuva kuin Suomessa. Suomessa vuosia sitten valtionjohdosta annettiin ohjeita kuinka suhtautua. Ruotsissa kuvattu dokumentti kertoi romani-isästä, joka haaveili voivansa laittaa lapsensa ruotsalaiseen kouluun. Perheenäiti puhui englantia ja kertoi omista vaatimattomista unelmistaan. Kerjäämiseen liitetystä järjestäytyneestä rikollisuudesta dokumentti ei kertonut.
Olen edelleen ymmälläni ja avuton kerjäämisen ääressä. En näe parempaa tapaa kuin muuttaa rakenteita ja asenteita lähtömaissa, maissa joiden kieltä kerjäläiset puhuvat, että he voisivat elää kotimaassaan oman kulttuurinsa keskellä. Mutta kauanko se kestää? Tapahtuuko se koskaan? Onko minulla tässä ja nyt muuta tapaa kuin hyväksyä kerjääminen elinkeinona, johon täytyy vain tottua?
Eeva-Liisa
"Ja vaikka minä, avoimesti tunnustaen, en periaatteessa suosikaan yksityistä hyväntekeväisyyttä, koska se ei kitke pahaa juurineen, vaan jopa lisääkin sitä, minun on kuitenkin tunnustettava, että katselin mielihyvin käyttäytymistänne - niin, tosiaankin, se miellytti minua."
VastaaPoistaAndrei Semjonovits Pjotr Petrovitsille Rikos ja rangaistuksessa, kun jälkimmäinen oli lahjoittanut rahaa köyhälle ja sairaalle leskelle.