Aloitin päivän lukemalla tarkasti päivän Helsingin Sanomat. Sunnuntaisivuilla Jari Lindström kertoo liian raskaasta työtaakasta. Kahdesta hatusta, joista toinen istui kuin nenä, tai siis hyvinistuva hattu juuri hänen päähänsä, toinen ei ollenkaan. Vaativien töiden edessä joustamisesta oman terveytensä hinnalla. Hän ei kuitenkaan katso kärsivänsä uupumuksesta, vaan tunnollisen ihmisen taakasta: itsestään luopumisesta.
Aamu jatkui kahvin juonnilla pojan kanssa. Kerroin hänelle, että kolmesta vaihtoehdosta olin valinnut hänet: harkitsin aamulla menisinkö messuun keräämään voimia tulevalle työviikolle, sauvakävelylle samassa aikomuksessa vai jäisinkö vain kotiin juomaan rauhallisesti aamukahvia ja nauttimaan harvinaisesta mahdollisuudesta tavata aikuista poikaani kahden kesken, keskustella ja vaihtaa kuulumisia.
Miten nämä asiat kuuluvat yhteen? Tarkasti ottaen logiikan sääntöjen mukaan ehkä eivät, mutta minun ikiomassa logiikassani niillä on selvä yhteys: elämän jatkuvien valintojen sarja. Missä kohden - myöhemmin ymmärrettynä - valinnat alkavat mennä väärin? Missä kohden voi vielä kääntyä? Oma kokemukseni liittyy kroonistuneeseen migreeniin. Noni se alkoi: aamulla heräsin migreeniin, mutta koin olevani korvaamaton, tunsin vastuuta, en voinut olla poissa töistä - ja nappasin täsmälääkettä eli triptaania, parannuin niin että saatoin lääketokkurassa hoippua työpaikalle. Mutta täytin velvollisuuteni. Olin tunnollinen, uskollinen työlle. Tämä alkoi toistua yhä useammin ja lopulta kierre oli valmis: kaksikymmentä triptaanipäivää kuukaudessa, mutta olinhan hoitanut työni kunnolla.
Kuinka selvisin? Lähdin vuorotteluvapaalle, jolla meditoin, joogasin, avantouin eli hoidin itseäni
ja hidastin kaikin tavoin vauhtia. Tapasin ihmisiä kasvoista kasvoihin. Migreeni kroonistuneena jäi kokonaan ja olen sen jälkeen saanut kaksi kiintoisaa uutta mahdollisuutta työelämässä ja pystynyt hoitamaan ne kunnolla laiminlyömättä oikeuttani lepoon ja palautumiseen.
Entä Jari Lindström - menettääkö hän nyt jotain astumalla julkisuuteen? Menettääkö hän kasvonsa / maineensa / kunniansa? Voiko valitsemalla ainoan itselleen oikean ratkaisun - ja ehkä läheisille, perheelle - menettää jotain?
En puhu puoluepoliitikosta, en ministeristä enkä edes paperimiehestä, vaan puhun ihmisestä, joka teki kunnioitettavan teon tunnustamalla olevansa liian tunnollinen ja astumalla esiin. Nostan hattua ihmiselle.
Eeva-Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti