Pankinvaihto

Vaihdoin liikepankista osuustoiminnalliseen. Merkitseekö tämä mitään? Eikö pankki ole aina liikelaitos, eikö jokaisen pankin pidä tuottaa voittoa? Kyllä, mutta kysymys lienee: voittoa miten ja mistä, minkälaisin toimin ja kenelle.

Kaiken jälkeen koen voitonriemua: minä tein sen! Pankinvaihto on nimittäin aika iso operaatio: otat tarjouksia, vertailet, yrität laittaa erilaisia vertailtavia yksiköitä tärkeysjärjestykseen, lasket, mietit ja pohdit.

Sellaisen suuren eron olen pannut merkille, että liikepankissa minulle on kaikkien näiden asiakkuusvuosien ajan aggressivisesti myyty pankin palveluja. Asiat on esitetty siten ja siinä valossa, että joko en saa ollenkaan hakemaani lainaa, tai ainakaan niin hyvillä ehdoilla, jos en ota kylkiäisiksi sitä tai tätä oheistuotetta. Onhan niitä tullut otetuksikin. Pakkomyynniksi minä sitä kutsun.

Istuin liikepankin konttorissa odottamassa vuoroani. Sain istua kauan: asiakaspalvelupisteitä on erittäin vähän, pankkisali on laaja kuin aava suo. Ajattelinkin: eikö toimitiloissa voisi säästää? Valtavat tilat Helsingin keskustasa tyhjillään, kun henkilökunta on vähennetty minimiin.

Vieressä istui isä ja noin neli-viisivuotias lapsi. Isä hoiteli lasta hyvin huomioivasti, piti sylissään, taputteli ja silitteli. Kiinnitin huomiota isän suomalaisittain epätavallisen hellään tapaan olla lapsen kanssa. Yhtäkkiä lapsi oksensi. Toiselta puolelta pankkisalia tunnettu näyttelijä juoksi hakemaan apua. Minäkin lähdin liikkeelle: missä on vessa, jossa he voivat siistiytyä, missä rättejä. Mietin olisiko siistijä tullut paikalle nopeammin, olisiko nuorelle isälle neuvottu asiakastoiletti nopeammin, jos hän olisi ollut kantasuomalainen eikä värillinen?

Jostain syystä oksennus lattialla kuitenkin sopi minun kuvaani. Tämän pankin toimet ovat viime vuosina olleet ällöttäviä. Hyvästi.

Eeva-Liisa

    

Ihmisten ja eläinten liitto on vielä läheinen

Viikonloppu Kokemäenjoen rannalla osoittautui vanhatestamentilliseksi, kun luomulehmät laidunsivat vieressä. Aamulla heräsimme kellokkaiden kilkatukseen. Illalla kävimme katsomassa kuinka lehmien rauhalliset hahmot häipyivät hitaasti usvaan. Onko rauhoittavampaa eläintä, onko tyynempää näkyä, onko levollisempaa kuvaa?

Ja kaikesta tästä muistui mieleeni
Eeva-Liisa Mannerin runo
Kävely kokoelmasta Aamu syntyy vuorella:

Olin ystävällisten talonpoikien luona,
majassa oli olkikatto, savun tummentamat palkit,
vanha eukko piti vireillä tulta, lapsi ryömi lattialla joka oli tiiltä, halkeillut.
Söimme, kana oli teurastettu,
lisäksi oli sahramilla värjättyä riisiä.
Vuohi kävi tuvassa ja selitti jotain kimeällä äänellä,
utareet olivat paisuneet ja laahasivat santaa.
Näin myös muita eläimiä joita on tällä syrjäisellä seudulla
kaikissa taloissa, ihmisten ja eläinten liitto
on vielä läheinen.
(ote)

 Eeva-Liisa

Kaikki tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla...

Lähestyi Mikkelinpäivä ja miellytti veljeksiä viettää juhla oikein oivallisesti. Varustettiin kaupunkiin rahallinen kuorma, jonka hinnalla piti ostettaman pöhnää juhlan kunnioiksi: rommia, putelli-olutta, nahkiaisia, sillejä ja vehnästä. Tuima oli ratasten ympärillä miestten liike ja toimi raikkaana syyskuun aamuna. Siinä säkkejä nosteltiin ja aseteltiin, köyttä kiskottiin ja vahvoja siansolmuja lyötiin. Kaikki tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla; sillä jokainen heistä, jos siirrämme joukosta Laurin, oli kumonnut naamaansa huikean aamuryypyn. Pian seisoi kuorma valmiina pihalla ja läksivät Simeoni ja Eero matkustamaan kohden Hämeenlinnaa, rattailla tynnöri rukiita ja kymmenen kannua viinaa, ja aisoissa vanha Valko.

Tämän me saimme kokea - kaiken muun ohella - perjantaina Suomenlinnassa, kun Ryhmäteatterin nuoret ja energiset veljekset valmistelivat vakavamielisen mutta viinaan menevän Simeonin ja nopealla ja terävällä kielellä siunatun Eeron matkalle.

Sateisesta illasta huolimatta katsomo oli täynnä ja täysillä mukana veljesten elossa, ilossa ja murheessa. Joku kysyi minulta nouseeko teksti vielä lentoon, elääkö se? Löytyykö uutta? Vai ovatko kaikki kerronnan keinot jo kaluttu?

Jokainen ikäpolvi on lukenut Seitsemän veljestä tavallaan: koulussa se oli tylsää luettavaa viisitoistavuotiaalle. Myöhemmin, ehkä vähän yli kaksikymppisenä, tekstin herkullisuus avautui. Tarina sinänsä on Suomen historiaa venäläisine kasakkajoukkoineen, joita kutsutaan kurittamaan tottelematonta veljesjoukkoa; vallasmiehineen - nimismiehineen, kirkkoherroineen ja lukkareineen; kansan jukuripäisyyksineen, josta nousee tahto, toimi ja itsetunto. Mutta minulle kaikkein rakkainta on Aleksis Kiven kieli: se on kuin suihkussa kävisi. Kovin on raikas olo ja mieli sitä kuultuaan.

Siksi päätänkin tämän jutun Kiven kuvaukseen siitä, kuinka Mikkelinpäivän reissulta palasivat Simeoni, Eero ja Valko:

Mutta pian kääntyivät kaikkein silmät kohden Simeonia ja Eeroa, jotka palasivat viimein matkaltansa, surkeassa tilassa. Valko, nyt ainoastaan luuna ja nahkana, asteli sanomattoman vitkaan; tuollahan lerkkui hänen päänsä alhaalla etujalkain välissä, ja maata lalkaisi murheellsiesti riippuva huuli. Mutta viheliäinen oli myös miesten muoto. Lokaisilla kasvoilla ja vaatteilla istuivat he rattailal kuin kaksi varista sateessa. Simeonilta oli varastettu lakki, Eerotla sukat ja saappaat; rahoista oli heillä jäljellä ainoastaan kuusi kopeekkaa, jotka Eeron tietämättä olivat jääneet hänen liivinsä taskuun, ja siinä löytyi myös yksi rikkimurentunut prenikka. Missä ja kuinka olivat he hväittäneet kuorman hinnan? Oli se Hämeenlinnassa menetetty viinaan ja vehnäpulliin; ja näinpä nyt tyhjin kourin ja kovin pohmeloisina lähenivät he kotoansa."   

Tämä esitys nousi lentoon aivan konkreettisestikin, kun Lauri lensi notkeasti yli näyttämön. Se oli elävä kuin hiiva huivipäisen Simeonin leipomassa leivässä. Ja Juhanin yksinkertaisen aidoissa tunteissa, joita hän ei millään muotoa pystynyt salaamaan, olipa taustalla veljesrakkaus tai -kateus, tyhmyys tai katu-uskottavuus, edesmenneen äidin kunnioitus tai hämäläinen uho.

Eeva-Liisa

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1864 - 1869)
Kari Heiskasen ohjaus Ryhmäteatterille Suomenlinnassa kesällä 2017 

Kokemuksia päivystyksessä ja kirurgisella osastolla

Ambulanssin kuljettaja kääntyy katsomaan äitiäni, joka on juuri todennut etteivät nämä poijjaat jaksa häntä kantaa. Kuljettaja toppuuttelee topakkaa äitiäni pohjalaiseen tapaan, kotoosasti, ja äiti kärrätään rivakkaan tahtiin ulos autosta ja päivystyksen pyöröovista sisään.   

- Tuon minä näin täällä viime kerrallakin, se on kenialainen. Äiti puhuu kovaan ääneen, yli koko päivystyspoliklinikan.
- Ehkä meidän ei kannata puhua ihmisistä kansalaisuuksilla, vaan kysyä nimeä.Varmuuden vuoksi minäkin kailotan. Korrektius vaatii.Kysymme mikä ensiavun lähihoitajan nimi on. Claude, siis Klod. Mikä? Pot? Tot? Kot?

Olemme päivystyksen häiriköt, äitini ja minä. Äiti kysyy kaikkien nimeä, ottaa rinnuksilla roikkuvan nimilapun käteensä, tutkii kauan ja tarkasti, eikä päästä irti ennen kuin on toistellut nimeä useaan kertaan ja haastatellut siinä samalla kiireisen päivystyspoliklinikan työntekijän. Klod, kirjoitetaan koo-äl-aa-uu-dee-ee.

- Ei täällä lääkäriä tulla näkemään moneen tuntiin, äitini kuuluttaa kovaan ääneen. Samassa hyvin nuori nainen kävelee luoksemme ja esittäytyy lääkäriksi.
- Tuo likkaanenko on lääkäri? Likka tutkii äidin, mutta häipyy saman tien.

Kohta äitini vuoteen luo tulee mies, joka esittäytyy kirurgiksi.
- Ja mikäs se sinun nimesi on, äiti kysyy. Äiti saa tietää etunimen, mutta tiukkaa sukunimeä ja tarttuu kirurgin nimilappuun. Kirurgin on pakko kumartua äidin puoleen. Mutta onneksi nuori kirurgi on huumorintajuinen ja sosiaalinen, häntä hiukan hymyilyttää 85-vuotias estoton äitini. Ennen lähtöämme osastolle äiti tekee tunnustuksen: "Sinulla on sitten lämpimät silmät."

Kun Claude työntää äitiä potilasvuoteessa osastolle, olen näkevinäni katseet takanani: hymyä, virnistelyä. Minua ainakin naurattaisi: vierailumme poliklinikalla on ilmainen sketsinaihio.

Osastolla ei enää naurata. Yksi hoitajista vastaa äidille hänen kysyessään hoitajan nimeä että mitä se sinulle kuuluu. No, äiti on voinut kuulla väärinkin. Luoja paratkoon. Toisena päivänä osastolla kirurgi marssii äidin huoneeseen. Olemme isän kanssa sattumoisin vierailulla juuri silloin. Kirurgi kuuluttaa päätöksen, että potilas kotiutetaan saman tien ja tutkimuksiin saa tulla kolmen päivän kuluttua. Tutkimusta edeltää välttämättömiä toimenpiteitä... Niin, no: niistä kirurgi ei sano mitään. Äiti on ehtinyt kuuluttaa että tuo mun mieheni on ollut täällä kolmekymmentä vuotta lääkärinä ennen eläkkeelle siirtymistään. Se ei kirurgia kiinnosta. Eikä sairaanhoitajaa. Kumpikaan ei keskustele kanssamme. Meitä ei ole heille olemassa.

A.d. 2017 85-vuotias äitini olisi kotiutettu 85-vuotiaan miehensä kanssa kotiin ilman keskustelua paikalla olleiden asianomaisten kanssa. Kirurgisen toimenpiteen valmistelu olisi jätetty isäni vastuulle. Kysymättä selviääkö hän, jaksaako hän. Jos en olisi tarttunut sairaanhoitajaa hihasta ja sanonut, että tämä ei käy.

Hävetköön tämä maa, joka ei kunnioita ikääntyneitä. Hävetköön tämä maa, jossa tämän terveydenhoidon meille hankkineita veronmaksajia kohdellaan näin. Hävetkäämme me, jotka emme vaadi poliitikoilta, järjestämisvastuullisilta, viranomaisilta, henkilökunnalta ja itseltämme enemmän.

Eeva-Liisa

 

Tie, silta, kotiinpaluu

Tie

Matka kesään ohi
tuomenkukat kukkineet
syreeni, ja syksy.

 





 


























Silta

Kosken kuohuissa -
virta vie, sortuuko tie?
- silti näen kauas.



Kotiinpaluu

Muistan paluut
tyhjään kotiin, havahdun
kasvien vehreyteen.


Eeva-Liisa






Haiku (japaniksi 俳句) on kolmisäkeinen runo, jossa on 17 tavua. Tavut on jaettu säkeiksi suhteessa 5-7-5. Haikujen aiheet liittyvät yleensä luontoon, ja runot ovat asultaan pelkistettyjä, mietelauseenomaisia. Haikut kirjoitetaan japaniksi perinteisesti yhdelle pystyriville, mutta länsimaisittain kolmelle vaakariville.

Tavujaon lisäksi haikulle on ominaista "leikkaus" (kiru), millä tarkoitetaan kahden poikkeavan ajatuksen tai mielikuvan esittämistä. Mielikuvat erottaa toisistaan kireji, leikkaussana, joka esittää esimerkiksi hämmästystä tai huudahdusta. Haikun luontoteemaa korostaa yleensä kigo, eli haikun johonkin vuodenaikaan sitova sana. Kigoja ovat esimerkiksi kirsikankukat (sakura, kevät), sadekausi (tsuyu, kesä), hyönteiset (mushi, syksy) ja pudonneet lehdet (ochiba, talvi).

Nykyhaiku ei aina noudata tiukkaa 17 tavun kaavaa tai sisällä vuodenaikasanaa, mutta kahden mielikuvan esittäminen on keskeinen osa myös modernia haikua.

Etikettiä ja estetiikkaa

Olimme ystävättäreni kanssa etsimässä mekkoa hänen tyttärensä häihin. Löysimme hehkeän persikanvärisen pitsimekon, joka istui kuin valettu. Aloimme liikkeessä pohtia mitä pitäisi laittaa päähän. Morsiamen äidillä pitäisi tietysti ola hattu!

Mekkoliikkeen myyjätär ei aikaillut. Ystävättärelläni oli juuri kokeiltu mekko vielä päällään, kun hänet talutettiin naapuriliikkeeseen hattuostoksille. Seurasin perässä. Jaa että hattu häihin. Alkoi keskustelu väristä. Muistelin oman tyttäreni häitä ja asuani. Arvelin ääneen että mustahan sopisi hyvin persikanväriseen mekkoon. Myyjätär katsoi minua pitkään, hiukan liian pitkään, niin että muistin villatakissani olevan pienehkön reiän. Hän alkoi pitkän kasvatuksellisen luennon etiketistä.

Ystävättäreni palasi hatun väriin, mutta hattukauppias ei lopettanut. He puhuivat päällekkäin. Seurasin kellosta kauanko myyjätär pitää monologiaan. Luentonsa lomassa hän mainitsi olevansa Suomen ainut, paras ja kokenein pukeutumisetiketin asiantuntija. Ystävätär ei hätkähtänyt, vaan kokeili hattuja.

Purin huuleni yhteen. En sanoisi mitään, sillä siitä ei hyvää seuraisi. Mielessäni kuvittelin mitä olisin voinut sanoa:

"Kiitos, minun tyyli-ikonini on Tarja Halonen."
"Ai, musta hattuko ei sovi persikanvärisen mekon kanssa? No sitten otan mustan."
"Mutta kun ystävättäreni ei ole kuninkaallinen. Enkä minä, ettekä tekään."
"Saako asiakas ylipäätään valita täällä oman hattunsa?"

Niin siitä mustasta hatusta. Myyjätär varmisti sanomansa perillemenon ja otti meiltä lupauksen, että jos ostamme hänelta tuohon mekkoon mustan hatun, emme kerro mistä se on ostettu. Häneltä menisi maine ja asiakkaat. Olisipa kiintoisaa tietää kuinka moni suomalainen, ei-kuninkaallinen eli toisin sanoen me kaikki, nainen olisi menettänyt siitä mielenrauhansa. Ja oikein palaisin halusta tietää mitä vaikkapa kirjailija Sinikka Nopola lohkaisisi tamperelaisella poljennollaan visiitistä hattuliikkeeseen. Puhumattakaan ystävättäreni tyttärestä, itse morsiamesta, joka on elänyt vuosikausia Ranskassa, eikä mitä luultavimmin olisi jäänyt mykkänä todistamaan tätä farssia.

Mutta tyyppi oli lajissaan yhtä täydellinen kuin ystävättäreni löytämä mekko. Luotan ystävättäreeni ja hänen kykyynsä ratkaista päähinekysymys esteettisesti varmalla otteella, jos vaikka sitten etiketille vihellellen.

Eeva-Liisa

Suuri (tuntematon) Sokurov

Ranskalainen 1700-luvun diplomaatti Eremitaasissa

Katariina Suuri kävelyllä

Olin aika hämmentynyt kun katsoin Aleksandr Sokurovin elokuvan Venäjän arkki keskiviikkona (24.5.2017) kun se esitettiin Yle Teemalla. Tiesin toki Sokurovin nimeltä, mutta valitettavasti hänen teoksensa eivät ole tuttuja.

Sokurovin Arkissa ulkomaalainen diplomaatti kulkee Eremitaasissa ohjaajan seurassa ja kommentoi kaikkea näkemäänsä. Tässä on ensimmäinen hämmennyksen aihe: minusta ranskalaiselle diplomaatille olisi sopinut puhua ranskaa, edes muutama sana. Mutta tämä ranskalainen diplomaatti 1700-luvulta puhui venäjää.

Jos en olisi myöhemmin tutustunut Sokurovin henkilöhistoriaan, palkintopuheisiin ja muihin julkituloihin, olisin voinut ajatella, että elokuva liittyy Venäjällä viime vuodet esiintyneeseen patrioottiseen oman historian nostamiseen ja siihen keskittymiseen. Asuessani Pietarissa 2011 - 2016 katuvarsimainokset keskittyivät monarkian muiston kiillottamiseen, keisariperheen romanttiseen ihannointiin, venäläisen talonpoikaisperinteen (mitä se ikinä onkaan) haikailuun.

Elokuvassa diplomaatti ja ohjaaja sanailevat katkonaisesti, varsinaista syvällistä dialogia ei synny, mutta rakennus, Eremitaasi, sen taideteokset ja siellä liikkuvat ihmiset, niin 1700-luvun henkilöt, kuten Katariina Suuri, ja nykykatsojat, osallistuvat näytelmään, sanattomasti tai vähin sanoin.

Ranskalainen diplomaatti kommentoi Eremitaasin länsieurooppalaisia töitä alkuun hieman happamasti, taitaapa syyttää Katariinaa - Eremitaasin perustajaa - jos ei suoraan, niin hienovaraisesti, taideryöstöistä. Mutta hän leppyy tai on ailahtelevainen ja toteaa sitten että on yllättynyt ja että hänen täytyy antaa Eremitaasille ja sitä myötä Venäjälle tunnustus: se ei ole jälkeen jäänyt maa. Tätä jäin miettimään.

Luin Katariina Suuren elämäkerran, jossa väitetään yksinvaltiaan surreen elämänsä loppupuolella, ettei huolehtinut maaorjien lapsien oikeudesta kouluun. Paljonko se olisi Katariinalle maksanut?

Aleksandr Sokurovin elokuva Venäjän arkki (2002) on kuvattu yhdellä otolla, mikä on saanut kinofriikit puhumaan mestarillisesta harvinaisuudesta.En tiedä olisinko kiinnittänyt asiaan huomiota, jos en olisi tiennyt. Nyt kun muistelen katselukokemustani, yhdistän sen kyllä vaikkapa James Joycen Ulysses -teokseen, jossa kirjailija kuvaa vain yhtä päivää Leopold Bloomin elämässä. Yksi otos, yksi päivä.

Ohjaaja Aleksandr Sokurov Louvressa

Ohjaajan myöhempiä töitä ovat Faust (2011), jossa Sokurov yhdistää Johann Wolfgang von Goethen ja Thomas Mannin tulkintoja Faust-legendasta ja käsittelee ihmisen ja ihmiskunnan suurinta kysymystä, ihmisyyttä. Se palkittiin vuonna 2011 Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnolla Kultaisella leijonalla. Viimeisimissä elokuvassaan Francofonia (2015) Sokurov käsittelee Pariisin Louvre-museon kohtalonhetkiä toisen maailmansodan aikana.

Faust ja Francophonia on kiireesti saatava muidenkin kuin tiedostavien arthouse-ohjelmistoja elokuvafestivaaleilla seuraavien katselijoiden nähtäviksi. Yle Teema, teettekö meille palveluksen?

Eeva-Liisa

Faust - Mefistofel ja Margareta

Faust - Mefistofel ja Margareta