Poikien tarinat

Mitä minä tiedän pakolaisen elämästä? En muuta kuin uutiskuvat. Eilen katsoin Yle ykkösellä dokumentin kahden syyrialaisen lapsen, 15-vuotiaan Ghaithin ja Abdun pakomatkaa ensin Turkkiin, sielä Kreikkaan ja sitten halki Euroopan.  Ghaith päätyy Saksaan, Abu Ruotsiin, Landskronaan.

Dokumentin ensiminuutit mietin miksi sitä tekemään on valjastettu kokonainen filmiryhmä, miksi he eivät sen sijaan auta poikia, kunnes tajuan että Ghaith kuvaa itse pakomatkaansa. Ihmettelin hänen käsivartensa asentoa kuvissa, typerästi olin miettinyt mitä hän kantaa, asetta vai mitä.

Venematka Turkista Lesboksen saarelle Kreikkaan on vaarallainen: kuuden metriin veneeseen lastataan 42 ihmistä, miehiä, naisia, lapsia. Vene hörppää vettä. Mutta onneksi vasta juuri ennen saarelle rantautumista. Kreikka ottaa alistuneesti vastaan, ei sentään uhkaa kuten jatkossa muut läpikulkumaat, erityisesti Unkari. Kreikassa Ghaits kohtaa orvon Abdun, heistä tulee parhaimmat ystävät: he ymmärtävät toisiaan, molemmat ovat menettäneet isänsä. Pakomatkalla voi tulla kenen tahansa ryöstämäksi, jopa toisen pakolaisen.

Pojat haluaisivat jatkaa matkaa yhdessä. He miettivät millaista tulee olemaan, kun he pääsevät yhdessä Saksaan. Toinen sanoo: sitten minä nauran, toinen sitten minä itken. Dokumentissa kumoikaan ei vuodata yhtään kyyneltä, mutta tummien silmien värisävyn tummetessa jonkun kysyessä perheestä, voi arvata mitä sydämessä liikkuu. 

Mutta sitten Abdu saakin ensimmäisenä rahalähetyksen ja suuntaa yksin kohti Ruotsia, jossa hänellä on setä. Poikien tiet eroavat ja molemmat ovat taas yksin. 

Ghaithin suurimmat vaikeudet ovat vasta edessä: leirit ja vastaanottokeskukset, joita niitä voi miksikään järjestäytyneeksi toiminnaksi sanoa, ovat likaisia, liejuisia, karmeita paikkoja. Ruokaa ei juuri saa. Ja niistä eteenpäin lähtiessä tiellä odottavat rajan ylitykset, poliisipartiot, koirat. Ghaithin ryhmässä on lapsia. Pientä tyttöä hoputetaan kulkemaan nopeammin, nopeammin junarataa pitkin, on kiire rajalle ennen kuin heidät saadaan kiinni. Ghaith joutuu jossain vaiheessa kiinni, hän joutuu antamaan sormenjäljet päästäkseen eteenpäin. Ymmärrän että tämä on vaarallinen teko, koska hänet voidaan milloin tahansa myöhemmin palauttaa vastaanottaneeseen, mutta vihamieliseen maahan. 

Pojat pitävät yhteyttä puhelimitse. Abdu pääsee vihdoin setänsä luo Landskronaan, joka ei kuitenkaan voi tai halua ottaa häntä kotiinsa. Setä suunnittelee muuttoa muualle, Abdu jää alaikäisten vastaanottokeskukseen. Abdu vakuuttaa Ghaithille kaiken olevan hyvin. 

Ghaith onnistuu myös tavoitteessaan päästä Saksaan. Tulee hetken voitonriemu kun hän näkee Saksan olot, vastaanottokeskuksessa on siistiä ja puhdasta, lakanat vuoteessa. Matkalta hän on soittanut äidilleen Syyriaan kun on pystynyut. Äiti kysyy usein mitä poika on syönyt. No sellaisen, äh... sellaisen, kalavoileivän. Saksassa saa muutakin kuin voileipiä. Mutta Ghaithin valtaa ikävä ja silmät tummenevat tummenevassa yössä.

Tämän tarinan verran enemmän tiedän tänä päivänä turvapaikanhakijoiden elämästä. Lapsen elämästä tässä maailmassa, Euroopassa.

Eeva-Liisa

Dokumentti: Pako Syyriasta, alkuperäinen nimi My Escape. Tuotantoyhtiö Danmarks Radio TV. Parhaillaan maailmassa vaeltaa yli 2 miljoonaa pakolaislasta, moni yksin. Kesto: 53 minuuttia, nähtävissä Yle Areenassa vielä noin 3 kuukautta.