Purettuani koko päivän keväältä jääneitä muuttolaatikoita, täynnä pölyisiä kirjoja, pärskittyäni Fjodor Dostojevskin ja Simone de Beauvoir'in välissä, ennen uniopasta ja keittokirjan vuodelta 1946 jälkeen, päätin lähteä huuhtomaan kirjapölyt uimastadionille. Satoi kuin saavista. Tavallaan, ajattelin, turhaa lähteä etsimään lisää vettä.
Stadionilla oli ylen hiljaista. Saunassa puhuimme harvakseltaan kuinka hienoa olla täällä juuri nyt kun on väljää. Joku sanoi tulleensa altaalta sadetta pakoon saunaan. Mietin kumpi kastelee enemmän: pilvestä putoavat vesipisarat vai vesipisaroiden tihentymä eli vesi. En alkanut saivartelemaan. Kokemus on aina totta.
Minulle on yleensä vaikeaa päästä veteen. Tällä kertaa pulahdin kylmää ilmaa pakoon nopeammin kuin sukkelasti. Tuuli. Vesipisarat iskivät jääkylminä kasvoille kun ui pohjoiseen ja niskaan kun ui etelään. Nuori nainen naureskeli: "Täällä me mohikaanit, ollaan me kyllä ihme sakkia...".
Tuhat metriä tulee viidenkymmenen metrin altaassa huomattavasti nopeammin täyteen kuin kahdenkymmenen viiden. Tällä kertaa vielä tavallistakin nopeammin. Nousu altaasta oli piinaa: vesi piiskasi armottomasti. Mutta saunan lämpöön oli autuaallista päästä. Viipyilin kauan, kiirettä ei ollut.
Lähtiessäni kuulin kuinka pienen tytön äiti kysyi lapseltaan: "Tullaanko huomennakin vaikka sataisi?" Tyttö kiljui riemusta: "Tullaan!"
Eeva-Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti