Tänään oli Helsingin Sanomisssa lauantaiessee nostalgiasta, jolle kehotettiin rohkeasti antamaan tilaa ja aikaa. Se nimittäin "palvelee useita psykologisia avaintehtäviä". Toimittaja Riitta Koivuranta viittasi esseessään fb-ryhmään, joka kokoaa vanhoja kuvia Vaasan kaupungista. Jos olisin facebookissa ne herättäisivät taatusti lapsuuden ja nuoruuden eloon: ne Merenkurkun kuumat kesät! Syyskävelyt vankilanrannassa vaahteranlehtien ulottuessa polviin asti. Klinkmanin makkaratehtaan tuoksut ja äänet sisäpihallamme.Mutta Pohjanmaalla vietetyn lapsuuden muistojen rinnalla hyvää nostalgiaa minussa herättää itäinen megapolis, Pietari. Siellä vietin juuri joitakin toukokuisia päiviä ja sen kanavat, kirkot, kujat ja sisäpihat ovat elävinä mielessäni.
Onko siis nostalgiaa hyvä tuntea? Eikö se vie syvälle menneisyyteen, passiivisuuteen, jopa masennukseen? Päinvastoin, HS:n esseessä väitetään sen olevan voimavara ja siteerattiin tutkimusta, jonka mukaan: "Nostalgia saa tuntemaan, etttä minulla on juuret ja jatkuvuutta. Se tarjoaa elämälleni muodon ja antaa voimaa jatkaa eteenpäin." Näin siis kirjoittaa nostalgiaa tutkinut professori Constantine Sedikines.
Nämä kuvat liittyvät elämääni Pietarissa: ne on otettu lähikortteleista, tai taiteilijaystävien kodeissa, tai kotikirkoista. Kuvat herättävät kaipuuta ihmisten kohtaamisiin, muiston siitä miten valo taittui juuri tuona hetkenä, aistimuksen miltä gruusialainen Mukuzani-viini juuri silloin maistui. Kaipuu herää, toden totta, mutta ei se ota mitään pois tältä hetkeltä ja tulevaisuudelta, vaan tuo jotain lisää. Ehkä kuvien ja muistojen herättämä nostalgia on todistus siitä, että kuten ennenkin, myös tänään ja huomenna, tuntemattomassa tulevaisuudessa on yhtä rikkaita, rakkaita, joskin kätkettyjä merkityksiä, tapaamisia, maisemia, näkyjä ja näköaloja.
Eeva-Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti