Juhannus on Suomen suven suuri juhla. Tärkeää on muonitus, juhannustanttu ja juhannusruusut. Olen kuullut että jossain päin käydään kampaajalla ennen huvilalle menoa.
Olin saanut perinteiseen tapaan kutsun Merenkurkun saareen mökille, jota veljeni isännöi. Venematka kevensi ajatukset. Meriveden pärskeet puhdistivat urbaanista pölystä. Olin varautunut entiseen tapaan hyttyssumutteella ja punkkipihdeillä, vain
käärmeitä vastaan ei enää tarvitse varustautua: ne ovat kaikonneet
viivytystaistelunsa jälkeen.
Matkasimme Långbodan-saarelle pikkuveneellä, josta arvasin että joku yllätys odottaa perillä. Niin odottikin: syystuulet tai talvimyrsky oli hajottanut venelaiturin ja heittänyt pitkät tukit pitkin poikin. Tukit ovat vanhoja puhelinpylväitä, hyvin Suomen sääoloja kestäviä, mutta tuulen ja jään voima on arvaamaton.
Juhannusohjelma kirkastui: laituri. Aaton veljeni kiersi rannassa tutkien hajallaan lojuvia tukkeja. Kaikilla, varsinkin aikuisilla pojilla, oli mielipide. Ennen kuin tukit olivat liikkuneet mihinkään oli selkeästi aistittavissa hyvin perusteltua Arkhimedeksen lakiin, ja muihin koulussa yli hyppimiini fysiikan lakeihin perustuvaa ristiaallokkoa. Minä en lausunut mitään. Saarella on syytä varmistautua takaisin mantereelle pääsystä.
Juhannuspäivä urkeni pilvisenä. Mutta suunnitelmat olivat yön aikana kirkastuneet. Työ alkoi pikkuhiljaa, kuin huomaamatta. Työ vei, syöminen jäi. Lokit kirkuivat, sotkat uivat lahdella. Kuvissa näkyvä kokko oli jo poltettu. Vipuvoima tepsi, tukit kääntyivät nosto nostolta oikeaan suuntaan. Laiturin poikkipuut nakutettiin kiinni tukkeihin yksi kerrallaan. Kaupunkilaisen ajatus juhannuksesta haalistui, juhlan kruunasi uusvanha laituri napakasti paikallaan.
Eeva-Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti